Viime viikolla Hesarin torstaitoimitus etsiskeli haastateltavia hukassa olevista kolmekymppisistä kertovaan juttuun. Pitäisi varmaan kantaa kontribuutionsa kekoon, sillä minähän, jos kuka, olen erittäin kolmekymppinen ja erittäin hukassa.
Kolmikymppisyys on siitä jännää aikaa, että tässä vaiheessa ikätoveruus ei enää kerro oikeastaan yhtään mitään siitä, ovatko elämäntilanteet muiden samanikäisten kanssa edes sinnepäin samanlaisia. Omasta tuttavapiiristäni löytyy esim. niitä, joilla on tässä vaiheessa kaksi lasta, koira, virka ja rivari Järvenpäässä, mutta myös niitä, jotka maisterinpapereista huolimatta elättävät itsensä pikaruokalassa pihviä kääntäen, jotta voivat helposti vaihtaa duunia asuinmaan ohessa. Ei ole enää yleispätevää suunnitelmaa seurattavaksi, toisin kuin parikymppisenä ehkä oli, jolloin reitti oli selkeä: opinnot valmiiksi, sitten töihin, sitten perhe ja sitten...Mitä sitten?
Itse räpiköin viime vuoden lopulla vihdoin opinnot valmiiksi ja päädyin töihin opintoja liippaavalle alalle. Pidin sekä opinnoista että työstä, mutta aina vaan minua kalvoi tunne siitä, että haluaisin ehkä sittenkin jotain muuta. Mutta mitä? Olen tyyppi, joka osaa vähän kaikkea ja tykkää vähän kaikesta, mutta selkeän intohimoinen suhde asioihin puuttuu. Monesti olen anellut maailmankaikkeudelta, että innostuisin palavasti jostain, löytäisin kutsumuksen, tulisin vaikka uskoon. Olisi aihe sitten vaikka kirjanpito tai körttineuleet. Uskon, että minulla olisi kykyjä vaikka mihin, kun vaan paneutuisin asiaan. Mutta mikä asia olisi sitten toista sen piirun verran parempi?
Itselläni, ja ehkä nykykolmekymppisillä isommassa mittakaavassa, on valinnan vaikeuden ongelma. Kotona opin, että minusta voi tulla isona mitä vain. Mitkä paineet! Jos valitsen yhtä, joudun ehkä luopumaan toisesta. Tietty työelämäkin on nykyään toista kuin ennen. Viitsinkö laittaa kaikkia paukkuja yhteen puljuun, kun saan vain muutaman kuukauden työsopimuksia? Uskallanko hankkia lapsia, jos kolmekuukautinen pätkäpesti ei saakaan jatkoa? Tällainen saa jossain mielessä pakenemaankin niitä mahdollisia intohimon kohteita. En uskalla tarttua tähän tai tuohon, jossei se onnistukaan. Ja kun mihinkään ei koskaan panosta, ei ilman lottovoittajan tuuria kovin suuria sitten vissiin saavutakaan.
Lähdin Saksaan pääasiassa rakkauden perässä. Mutta kuvittelin myös, että ulkomailla etäisyyden päässä entisestä elämäressustani saisin ehkä sen suuren oivalluksen, mitä Oikeasti elämälläni haluaisin tehdä. Nyt puolen vuoden rilluttelun jälkeen olen kuitenkin ehkä entistäkin enemmän hukassa. Suomessa oli ainakin ihan ok työ ja ainakin teoreettisia uramahdollisuuksia. Uudessa maassa olen sillä saralla pyllähtänyt takaisin nollapisteeseen. Mutta ehkäpä tämä tyhjä pöytä onkin juuri paras paikka jatkaa tulevaisuuspohdintoja?
Lasten hankkimisesta en edes aloita. Teen niin tai näin, en kolmekymppisenä naisena voi tehdä täydellistä valintaa, mitä lasten hankkimiseen tulee. Torpedoin joka tapauksessa uraani tai pelaan uhkapeliä hedelmällisyydelläni.
Enpä sitten kuitenkaan tiedä, onko hukassaolemisellani lopulta mitään tekemistä kolmekymppisyyteni kanssa. Ehkä jotkut vain ovat pikkaisen pihalla elämässä ylipäätään. Voisiko se olla ihan okei?
