Lyhyesti kotiutumisesta

Tehtiin pääsiäisenä pieni pikapyrähdys Suomeen. Halusin hirveästi päästä Helsinkiin näkemään kaikki rakkaat ystävät ja fiilistelemään omaa ihanaa kotikaupunkiani. Olin myös innoissani, että pääsisimme sittemmin vegaaniksi ryhtyneen Konsultin kanssa tyyppaamaan kaikki lähtöni jälkeen Helsinkiin ilmestyneet vegaanipurtavaa tarjoavat puljut. Reissu oli loppujen lopuksi oikein kiva, mutta hieman jäi myös harmittamaan. Ensinnäkään en muistanut syödä mämmiä kuin ihan pikkaisen lähtöpäivän aamuna, koska kaikkea muuta syötävää oli niin paljon. Toiseksi muutama parasta ystävääni sattuivat juuri pääsiäisenä olemaan omilla reissuillaan, joten näkeminen sitten jäi. Suomen reissu aiheutti myös odottamatonta haikeutta, johon en ollut täysin varautunut, vaikka koti-ikävä on täällä Saksassa silloin tällöin vaivannutkin. Nyt taas entistä intensiivisemmin miettii, mitä siellä päin on meneillään ja mitä kaverit puuhailevat, kun itse olen täällä. Johanna kirjoittaa samantyyppisestä palautumisen vaikeudesta Eau de Cologne -blogissaan.

Tämän reissun ja sen aiheuttaman pienen alakulon pohjalta olen mietiskellyt Saksaan kotiutumista ja toisaalta omiin juuriin kiinni tarraamista. Vaikeuttaako tiiviiden suhteiden ylläpito Suomeen sopeutumista Saksaan? Toisaalta jos en saa töitä/opi kieltä/sopeudu muuten vain, Suomeen paluu on edessä, minkä takia suhteista kannattanee pitää kiinni. Mutta jos pidän aina vain toisen jalan edelleen Suomessa, annanko itselleni edes mahdollisuutta kotiutua Saksaan? Kaverini oli joskus teininä vuoden vaihto-oppilaana (Saksassa!) ja vaihtarihommaa pyörittävä järjestö kielsi häneltä yhteydet esim. Suomessa asuvaan poikaystävään, jotta sopeutuminen paikalliseen kulttuuriin olisi sujunut mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Omaan korvaan kuulostaa melko julmalta, mutta ilmeisesti toimi hyvin. Netistä kun yrittää guuglailla sopeutumisvinkkejä, löytää pääasiassa ohjeita käytännön asioiden selättämiseen ja kehotuksen opetella kieltä. Ikään kuin kaikki toiseen maahan muuttaneet olisivat heti muutosta alkaen täysin irrallaan lähtömaastaan eivätkä enää koskaan katsoisi taakseen. Joillekin tilanne onkin ehkä juuri tämä. Ehkä vaihtoehtoja ei ole. Lähtömaa ei ole turvallinen tai siellä ei pysty ansaitsemaan elantoaan. Rakkauden perässä muuttaneena taloudellisesti verrattain riippumattomana ekspattina ei kai pitäisi kitistä. Tämä onkin elämäni perushankaluus, nimittäin valinnan vaikeus! Kun voi tehdä mitä vain, ei tiedä, mitä oikein pitäisi tehdä.

Ich spreche ja ein bisschen Deutsch!

Aika on mennyt niin nopeaan, että blogi on jäänyt ihan tärviölle!

Sitten viimeisen onkin kaikenlaista tullut hommailtua. Olen mm. ylittänyt itseni monin verroin odotuksia korkeammin selviytymällä hengissä saksankielisestä byrookäynnistä. Täällähän muuttoilmoitus pitää tehdä paikan päällä bürgeramtissa, eli asukasvirastossa, jossa ilmeisesti hoidellaan muuttoilmoitusten lisäksi myös jotain vero-, henkkari-, ja roska-astia-asioita yms. Liekö tuolle edes suomalaista vastinetta? Jonkinlainen Kelan, veroviraston, rakennusviraston ja poliisin ristisiitos. Olin onnekas, sillä jouduin odottelemaan tiskille pääsyä vain reilun tunnin. Ruuhka-aikoina asiain hoitoa saa odotella kuulemma muutamankin timman. Muuttoilmoitusta varten olin aiemmin hoitanut (tai siis Herr Consultant oli) vuokraisännältä virallisen lippulapun, jossa vakuutetaan, että tosiaan asustan mainitsemassani osoitteessa. Bürgeramtissa virkailija sitten naputteli tämän tiedon koneelle, tsekkasi passini ja kyseli joitakin lisätietoja (kutsumanimi, lapsia, naimisissa jne.). Kotiinviemiseksi sain uuden todistuksen, josta selviää, missä asun, milloin olen muuttanut ja milloin olen ilmoittanut siitä viranomaisille. En osaa sanoa, onko tällä lipuskalla tulevaisuudessa mitään merkitystä, mutta parempi säästää, sillä saksalaiset tuntuvat rakastavan byrokratiaansa.

Bürgeramtia vaikeamman tason kielentuntemusta pääsin testaamaan ilmoittautuessani kuntosalille. Olen huomannut, että parhaiten saksan solkkaaminen sujuu, kun ei liikaa mieti etukäteen, vaan heittää itsensä vain tilanteiden armoille ja antaa mennä. Näin tein tälläkin kertaa. Olin jo jonkin aikaa haaveillut kuntosalijäsenyydestä ja kartoittanut hieman paikallisia muskelimasojen kohtaamispaikkoja. Pääosin salit ovat kuitenkin olleet a)huitsinnevadassa tai b)liian kalliita. Sattumalta sitten näin bussin kyljessä (digiaika on niiiiiin yliarvostettua) Outfit-nimisen salin mainoksen, jossa luvattiin kolmellakympillä kuussa niin jumppailutunteja, saunoja kuin virvokkeitakin. Ajattelin, ettei nimi salia pahenna ja kävin kurkkaamassa. Mietin etukäteen aloitusrepliikin ("Ich bin noch nicht ein Mitglied aber ich möchte ein Mitglied werden") ja sitten vain respan työntekijää jututtamaan! Toisin kuin Bürgeramtin rouva, Outfitin leidi papatti menemään sellaista vauhtia, että tuskanhiki kihahti otsalle. Pidin kuitenkin pään kylmänä ja kysyin uudestaan niin monta kertaa, että sain asioista jonkin käsityksen. Löin itseni ällikällä kysymällä jopa joitakin lisäkysymyksiä (esim. "Muss ich einen Platz reservieren?"). Loppujen lopuksi onnistuin ilmoittautumaan ja sopimaan kuntosaliohjelman suunnittelusta ohjaajan kanssa! Monille tällainen on varmaan ihan normikauraa, mutta itse olen sen verran perusujo ihminen, että saksan puhuminen ventovieraille itselle uudella erikoissanastolla ja suhteellisen rajallisilla taidoilla oli kyllä melkoinen saavutus. Ehkäpä olen rohkeampi kuin mitä itselleni kredittiä annan!

Saksan kieli on kyllä tässä reilun kuukauden aikana selkeästi alkanut ryömiä päähän. Aiemmin en ole esim. koskaan sekoittanut englantia ja saksaa keskenään, koska englanti on ja on ollut aina niin selkeästi vahvin vieras kieleni. Nyt on kuitenkin päässyt käymään muutama lipsahdus. Tuossa eräänä kauniina päivänä kysäisin Konsultilta "How long are you still arbeiting?" ja telkkua katsellessa kommentoin nuoren näköisen miehen ikää "Wie alt ist he!". Kohta pitänee vaihtaa VHS:n saksankurssit englannintunteihin!

Ylennys + sokkotreffit!

Wohoo, pääsin sittenkin vaikeammalle kielikurssille! 5-tason alkeiskurssilta vapautui paikkoja, koska Frau S. potki sieltä pois joitakuita raasuja, jotka eivät ko.tasolla pärjänneet. Näin ollen mä sain ylennyksen hyvin menneen tasotestin perusteella ja pomppasin kerralla kaksi leveliä eteenpäin. Eilen oli ensimmäinen päivä vaikeammalla kurssilla ja jännäsin aika lailla (milloin toisaalta en jännittäisi...?). Uuden kurssin ope hiillosti mua oikein urakalla ja kyseli jatkuvasti kaikenlaista selvittääkseen mun tasoa. Olin tuntien jälkeen ihan lopen uupunut, kun piti tsempata niin paljon, mutta päivän päätteeksi ope totesi, että laittaisi mut ehkä vieläkin vaikeampaan ryhmään! :D Kieliopin kannalta voisin sinne mahdollisesti mennäkin, mutta puhuminen tuottaa vielä niin paljon tuskaa, että välillä kuuntelen vaan suu auki, kun muut alkeiskurssilaiset solkkaa menemään kuin vettä vaan. Hengailen nyt ainakin vielä loppuviikon tällä kurssilla ja fiilistelen, mikä olis parasta.

Tämän ylennyksen lisäksi toinen mainitsemisen arvoinen asia on eiliset "sokkotreffit". Facebookissa joku Bielefeldin lähistöllä asusteleva suomalainen kaipaili uusia kavereita ja ilmaisin olemassaolostani. Tämä ketjun aloittaja ei ehtinyt laittaa mulle viestiä, mutta yksi toinen bielefeldinsuomalainen laittoi. Sovittiin saman tien kahvittelu keskustan tienoilla olevaan Moccaklatschiin ja olikin oikein mukavaa! Sovittiin jo ensi viikoksi uudet "treffit". Toivottavasti tässä on hyvän kaveruuden alku. :) Olen itse ollut vähän laiska ja saamaton sosiaalisen elämän suhteen, kun aika on mennyt kaiken muun ihmettelemisessä, mutta tässä vähitellen vois kyllä piestä itsestään sen sulkeutuneen härmäläisen ja herätellä esiin sosiaalista eurooppalaista.