Maanantai on maanantai

Pjaah, kaipa se on maanantai, kun mieltä vähän masistaa ja taivaalta purskuu vettä. This is a southern country, they said. There will be sun, they said! Mua on selkeästi huijattu.

Edelleen kaihertaa tämä tekemättömyys. Tai siis oikeammin sanottuna töiden tekemättömyys. Olenhan mä tehnyt paljon ja kaikkea koko ajan. Ei voi sanoa, että olisi tylsää ollut. Kun oikein mietin aiempaa työnarkkariminääni, niin eipä sekään ehkä kaikista hekumallisin olotila ollut. Töihin meni niin paljon aikaa ja energiaa, ettei töiden jälkeen jaksanut muuta kuin maata naamallaan. Kaipa tässä on vähän sitäkin, että kreisillä työn painamisella sitä on onnistuneesti vaientanut jotain sisäisen tyhjyyden kuminaa. Ja nyt kun sitä työtä ei ole, joutuu väistämättä kohtaamaan itsensä, mikä on pelottavaa. Tätä tietty alleviivaa vielä se, että on irrallaan omista tutuista kuvioistaan, paikoistaan ja ihmisistään.

NO mutta. Sadepäivän syvällinen ikkunastaulostuijottelu on nyt hoidettu. Mitä mä täällä olen sitten oikein puuhaillut? Arkipäiviä rytmittää tietty armas kielikurssi. Joka viikko ma-ti ja to-pe klo 9-13 istun kiltisti VHS:lla. Kuten aiemmin jo kirjoitinkin, se on TODELLA hyvä, että on joku paikka, johon pitää pötsinsä raahata. Rakkahin poikkikseni D. puolestaan on Saksassa oloaikanani ollut toistaiseksi viikot töissä Berliinissä, mutta tullut aina torstai-iltana takaisin Bielefeldiin. Viikonloput on siis vietetty laadukasta parisuhdeaikaa (fernsehen, kochen, spazieren, Ikea-Möbel aufbauen...).

Iltapäivisin kielikurssin jälkeen olen tuutannut aikaa vähän kaikenlaiseen. Ekan viikon lähinnä siivosin tätä entistä poikamieskämppää ja kokoilin niitä Ikean mööpeleitä. Sittemmin oon vähän yrittänyt herätellä henkiin neulekerhon Saksan osastoa. Eilen leikkelinkin kuteiksi yhden D:n vanhan paidan ja virkkasin siitä korin. Viikonloppuna käytiin yhdessä paikallisessa Ruohonjuuressa ja innostuin hankkimaan sieltä itujen kasvatuspurkin! (Tältä kuulostaa lapset keski-iän lähestyminen...) Sieltä on jo mungpavun ituja pukkaamassa ja seuraavat viljelmät suunnitteilla. Ajattelin myös hommata kuntosalijäsenyyden ja laittaa lihakset pumppuun, mutta toistaiseksi ajatus ei ole edennyt vielä toteutuksen tasolle.

Sitten olis kaikki ihanat byrokratiajutut, jotka pitäis saada ojennukseen. En ole vielä saanut ilmoitettua paikalliseen konttoriin, että asun täällä. Tätä varten tarvitsen landlordilta lappusen, jossa hän todistaa mun asuvan täällä. Sitä varten puolestaan herra Konsultin eli D:n pitäisi muotoilla tämä lappu vuokraisännälle, jotta tämä voisi vaan tuikata siihen nimensä. Sitten mun pitäisi se lappu kourassa kipittää johonkin kaupungin bürger-virastoon osoittamaan, että täällä ollaan. Ja sitten työjutut. Tarkoitus oli hakea Suomesta jotain työttömyystukea, mutta sitä varten tarvitsen puolen vuoden palkkakuitit, eikä nyt ihan ekana Suomesta lähtiessä tullut mieleen, että olisi pitänyt ne muistaa pakata. Nyt ne lappuset ovat sitten jossain tiiviisti äidin vintille pakattuina...Laitoin edellisen työpaikan palkkatoimistoon viestiä, jos ne saisi sähköisinä, mutta vastausta ei ole kuulunut. Että joo...Voipi olla, ettei ihan heti työttömyystukea olla saamassa. Joka tapauksessa voisi olla ihan hyvä löntystää paikalliseen TE-toimistoon eli Arbeits agenturiin vaan kertomaan olevansa olemassa.

Lokerointia

Frau Schröder joutui pahoittelevasti pudistelemaan päätään, kun menin jälleen jankuttamaan vaikeammalle kielikurssille pääsystä. Se on ja pysyy täysinäisenä. Ei auta muu kuin kököttää kiltisti alkuperäisellä kurssilla.

Sikäli ei kyllä haittaa yhtään, koska kurssilla on tosi hyvä tunnelma. Välillä tuntuu siltä, ettei kukaan tajua mistään mitään, mutta kaikilla on silti superhauskaa. Tällaista opiskelun pitäis aina olla! Itselle on myös tärkeää se, että on joku paikka, mihin luunsa päivittäin raahata, jotta elämässä pysyy jonkinlainen päivärutiini. Muuten varmasti tuijottaisin silmät verillä Netflixiä joka yö ja nukkuisin joka päivä puoli neljään iltapäivällä.

Siellä kurssilla on tosi kansainvälinen poppoo. Joukkoon kuuluu ainakin pari venäläistä, serbialainen, kosovolainen, japanilainen, kolumbialainen ja syyrialainen. Lisäksi muutama kaveri vaikuttaa olevan jostain Itä-Euroopasta ja muutama jostain muualta, mutta tarkoista lähtömaista en ole vielä ottanut selkoa. Kaikki on hirveän mukavia ja innokkaita, mutta kukaan ei ehkä sellainen, jonka kanssa hirveän läheisesti kaverustuisin. Toisaalta ei sitä koskaan tiedä! Toistaiseksi myös kielimuuri hidastaa sosialisointia, koska suurimman osan kanssa ei ole muuta yhteistä kieltä kuin saksa ja sillä ei osata kukaan vielä ihan hirvittävän henkeviä keskusteluja käydä.

Tuolla kielikurssin porukassa oon kyllä tehokkaasti huomannut lokeroivani ihmisiä kansallisuuden mukaan. Toisaalta se on lähes ainoa asia, jonka niistä ihmisistä tiedän sen lisäksi, että ikähaarukan voi päätellä naamasta. Itsekin olen kurssikavereille (ja saksalaisille tutuille) varmaan vielä pitkään "se suomalainen". Tuntuu hassulta, että se on mulle oikeastaan ihan ok, koska Suomessa tai suhteessa saksalainen miekkosen kanssa en ole koskaan kokenut suomalaisuuttani millään lailla oleelliseksi tai esille tuotavaksi asiaksi. Mitä hittoa "suomalaisuus" tai mikään muukaan kansallisuus oikein edes tarkoittaa?

Tähän lokerointiin liittyen koin pienen identiteettikriisin lähtiessäni Saksaan, koska se tarkoitti myös duunista lähtemistä. Kunnon luterilaiseen työmoraaliin kasvaneena tuli hirveän orpo olo, kun ei yhtäkkiä voinutkaan määritellä itseään työn tai opiskelun kautta. Tänään Volkshochschulella (VHS) joku kansainvälinen jäbä tuli heittämään vähän juttua ja kysyi "Was machst du? Arbeitest du oder?". Tuntui hirveän oudolta ja vähän nololta vastata, että enpä tee oikeestaan muuta kuin opettelen saksaa ja yritän jotenkin oppia olemaan. Tuntuu, että olen tekemässä jotain väärää, kun en  oikeuta olemassaoloani tekemällä töitä ja tienaamalla rahaa. Siitäkin huolimatta, että toistaiseksi elän ihan omalla työlläni ansaitsemillani säästöillä, en edes poikaystävän rahoilla. Voisko sitä ihminen edes hetken elämässään relata...

Tämä sama tyyppi VHS:lta muuten totesi myös, että suomalaiset naiset ja saksalaiset miehet pitävät toisistaan niin paljon varmaankin siksi, että ovat molemmat niin isoja.

Eka koulupäivä

Sen verran monta koulua tullut pienen elämän aikana aloitettua,että yhden kielikurssin aloitus pitäis olla helppoa kuin nenän kaivaminen, mutta silti vähän tutisi puntti tänään, kun suuntasin Volkshochschulen eli työväenopiston saksankurssille. Rakennus oli helppo löytää, mutta sen sokkeloissa meni hieman sormi suuhun. Ryhmäpaineen saattelemana seurasin suurinta ja meluavinta ei-saksaa-puhuvaa sakkia ja päädyin luokkaan X. Kysyin luokan edessä papereita järjestelevältä naiselta (jonka oletin olevan jonkin sortin Lehrerin), että "Is this Deutsch Basiskurs drei?" ja sain myöntävän vastauksen. Jokin kuudes vaisto kuitenkin mölisi jotain takaraivossa ja istuin alas melko epäluuloisena. Yritin kysellä eräältä toiselta luokassa olevalta naiselta, onko tämä tosiaan Basiskurs 3, mutta vastaukseksi sain vain kiihtynyttä nurinaa, että istun kuulemma hänen paikallaan. Nousin ylös ja yritin toistaa kysyvästi "Basiskurs 3???", johon nainen vastasi, että vapaita paikkoja on toisella puolen pöytää. "NO VITTU GENAU!" ehdin jo hermostua päässäni. Huomasinkin sitten, että luokka oli väärä (kaikilla oli oppikirjasarjan eka osa, eli AIVAN liian helppo opus mun uskomattomille skillsseille). Onneksi oikean kurssin ope oli hiukka myöhässä, niin mun eksyilystä ei aiheutunut mitään suurempaa hämminkiä.

Opetus kurssilla oli ainakin näin yhden päivän kokemuksella aika lailla samantyyppistä kuin kieltenopetus Suomessakin ala-asteelta yliopistoon. Eli ope hieman opettaa, sitten vähän jutellaan, sitten vähän kuunnellaan, sitten vähän tehdään tehtäviä...paitsi että jo alkeistasolla kaikki opetus ja muu viestintä käydään vain ja ainoastaan paikallista solkkaamalla. Itselle tämä kielen pakkopuhuminen ja -kuunteleminen olivatkin tuntien parasta antia, koska huomasin tämän vaikeammankin kurssin olevan itselleni turhan helppo. Sikäli on kyllä oikein imartelevaa ja mukavaa olla luokan tähtihikke, mutta toisaalta ei millään jaksaisi kolmatta kertaa tankata samoja alkeita.....

Kävin tuntien jälkeen kielikursseja koordinoivan tädin juttusilla kysymässä, olisiko mitään muita kurssimahdollisuuksia. Maanantaina alkaa kuulemma B1-tasoinen kurssi, mutta se on tupaten täynnä. Täti, anteeksi siis Frau Schröder, kehotti kysymään sitten uudelleen, jos joku ilmottautuneista olisikin jättänyt tulematta. Jäämme siis jännäämään, miten käy!

Kurssin lisäksi kävin tänään ostamassa ratikkalipun asemalta ja ruokaa Real-supermarketista. Lippu maksoi suolaiset 58€/3 viikkoa (anteeksi HSL, että ikuna sinua mollasin!), mutta onneks 12€ kukkurallinen ruokakassi sitten tasapainotti aika hyvin.

Finnin auf Tour

Saksa otti uudenkarhean ekspatin vastaan silkkihansikkain tarjoamalla hotelliaamupalan. Deutsche Bahnin junakin rullasi paikalle minuutilleen silloin kun piti. Päätin, etten näin ekana päivänä ala liikaa hötkyillä, vaan päivän agendalla oli ainoastaan siirtyä junalla Berliinistä, jonne eilen lensin, uuteen kotiini Bielefeldiin. Täällä sitä nyt ollaan turvassa neljän seinän sisällä pohtimassa, mitäs tulikaan tehtyä.

Pyrin heti sopeutumaan joukkoon puhumalla saksaa (siitäkin huolimatta, että mykkänä menisin saksalaisesta paljon paremmin!). Tänään sanoin ensin ”Haupbahnhof”, kun respan nuori ja ystävällinen nainen kysyi, minne aion tilaamallani taksilla ajella. Taksissa oli vähän hurjempaa, sillä vastassa oli silkkaa paikallista solkkaava yrmyn näköinen setä. Hieman korkealla äänellä sain kuitenkin sanottua ”I’m going to…Hauptbahnhof!”. Noin kymmenen minuutin matkan aikana keräsin vielä itseni ja asemalla pääsin ihan briljeeraamaan toivottamalla kuskille ”Schönen Tag noch!”. Setä oli ehkä yhtä vaikuttunut mun kielitaidostani kuin minäkin, koska myös sedän kivikasvoille levisi hymy! Luulen, että tästä on hyvä jatkaa huomiselle saksankurssille.