Verraton joululahja - uusi työpaikka!

Leppeä kotirouvaelämä vetelee viimeisiään, sillä uuden vuoden alusta loikkaan taas työelämän pyörteisiin. Tätä on odotettu kyllä kiihkeämmin kuin joulupukkia ja hieman on vielä jopa epäuskoinen olo, että ihanko tosissaan sain työpaikan, vielä oikein hyvältä vaikuttavan sellaisen. Mutta kai se on uskottava, kun on nimet seisovat paperissa ja työsuhdepuhelinkin jo tilauksessa.

Itselleni työnhaku Saksassa oli kaikkea muuta kuin mukavaa ja innostavaa. Kun asuimme Bielefeldissä, hain omien muistikuvieni mukaan (ainakin!) noin miljoonaa työpaikkaa, mutta lähes tuloksetta. Yhden pienipalkkaisen pakkaamistyön olisin saanut, mutta en viitsinyt sen takia keskeyttää useamman huntin kielikurssia. Frankfurtiin suurempien markkinoiden ääreen muuttaminen herätti toivoa. Olin silti hyvin epäluuloinen ja varauduin henkisesti ainakin puolen vuoden työnhaku-urakkaan. Mutta kuinka ollakaan, työhaastatteluja alkoi tippua välittömästi. Siinä missä Bielefeldissä kävin puolen vuoden aikana kahdessa haastattelussa (joista toinen oli itseasiassa Münsterissä), Frankfurtissa sain kuukauden sisään neljä haastattelua. Erona vielä sekin oleellinen seikka, että Frankfurtin haastattelut olivat kaiken lisäksi pesteihin, joihin oikeasti halusin työllistyä.

Viimeisessä paikassa sitten lopulta osui täyspotti. Ensin minut puhelinhaastateltiin ja jo puhelimessa tuli mukava fiilis, että olimme haastattelijan kanssa samalla taajuudella. Yleensä jännitän työhaastatteluita niin paljon, ettei halvaantuminen ole kaukana, mutta nyt face-to-face-haastattelussakin oli niin luonteva ja positiivinen tunnelma, että liika pingotus unohtui nopeasti. Ja ilmeisesti tunne oli molemminpuolinen, koska minulle tehtiin heti haastattelun jälkeen työtarjous! Tammikuussa minusta tulee "assistant management" isoon kansainväliseen puotiin. :)

Suomalaisten keskuudessa olen nähnyt usein keskusteluja, joissa pohditaan, voiko Saksassa työllistyä ilman hyvää saksan kieltä. Nyt olen elävä esimerkki siitä, että kyllä voi! Frankfurtista tunnen muutaman muunkin suomalaisen, jotka puhuvat vielä itseäni vähemmän saksaa ja hyvin porskuttavat työelämässä siitä huolimatta. Ratkaisevaa lienee hakeutua tarpeeksi suureen ja kansainväliseen kaupunkiin (Frankfurt, Berliini ja München vaikuttavat ainakin lupaavilta, varmaankin myös Hampuri), jossei satu olemaan onnellisten tähtien alla syntynyt hannuhanhi.

Nyt vähän jännittää, miten sopeudun jälleen työelämän järjestykseen kaiken kotona ja kursseilla lössyilyn jälkeen. Toisaalta työmotivaatio  ja -into ovat niin katossa, että kaikki menee alussa varmasti ihan omalla painollaan.

Muutosvastarintaa ja -hurmaa

Olen vähän vältellyt sen tunnustamista, mutta ei maahanmuuttajana oleminen aina kovin sujuvaa liitoa ole ollut. Tämä tuli itselle kouriintuntuvaksi, kun raijattiin karavaanimme tänne Frankfurtiin ja taas alkoi alusta uudessa paikassa sosiaalisten ympyröiden haaliminen, parhaan lähikaupan etsiminen ja yleinen oman paikan metsästäminen.

Vaikka en ole mitään suuria vastoinkäymisiä kohdannutkaan, välillä vaan väsyttää ihan tolkuttomasti. Uudet asiat ja ihmiset ovat ihania, mutta kaltaiseni salaujo semi-introvertti joutuu välillä tsemppaamaan niiden kanssa liikaakin. Ja kun uutuuksia on monta viikossa, elämä alkaa jännittää ja väsyttää. Mutta ei kai auta kitistä, tuntemattomasta tulee tuttua vain tutustumalla eikä kotona pötköttämällä.

Muutto Frankfurtiin on joka tapauksessa muuttanut eloa 95 prosenttisesti parempaan suuntaan. Olen jo tutustunut moniin kivoihin tyyppeihin, saanut töitä (tästä lisää seuraavassa postauksessa!), rakastunut uuteen kämppään ja pikkaisen ihastunut itse kaupunkiinkin. Vaikka välillä on olo, että jään loppuvuodeksi peiton alle enkä jaksa enää mitään uutta, en kyllä haikaile Bielefeldiin. Uskon, että täällä Frankfurtissa mun Saksan elämä oikeasti vasta alkaa!

Soon to be Frank N. Furter!

Olen ihan täpinöissäni, sillä muutetaan marraskuussa Konsultin kanssa Frankfurtiin!

En halua liikaa mollata Bielefeldiä, koska onhan tämä kuitenkin "ihan kiva 8+"-kaupunki. Mutta samalla jotenkin sieluton. Anteeksi vaan, kaikki Liebefeldiläiset! Te ootte kyllä kivoja, mutta kaupunki tylsä kuin muovikassillinen hiekkaa. Voin ehkä osin syyttää myös itseäni, koska olin alusta asti hiukkasen ennakkoluuloinen. Mitä odottaa kaupungilta, jota ei saksalaisen legendan mukaan ole edes olemassa?

Mutta Frankfurt, ah! Bielefeldissä on ollut olo, että kiinnostavia juttuja saa oikein etsimällä etsiä. Mutta Frankkiksessa kaikkea jännää riittää yllin kyllin. Enemmän ihmisiä, enemmän tapahtumia, enemmän mahdollisuuksia, enemmän kaikenlaista pöhinää! Ja vaikka salainen toiveeni olisikin joskus jotenkuten onnistua integroitumaan tähän Seppo Rädyn suosikkimaahan, olen innoissani myös Frankfurtin ulkkari- ja erityisesti suomalaisyhteisöstä. Frankfurtista pääsee rakkaaseen Helsinkiinikin vähemmällä lompakonkurituksella.

30 ja hukassa

Viime viikolla Hesarin torstaitoimitus etsiskeli haastateltavia hukassa olevista kolmekymppisistä kertovaan juttuun. Pitäisi varmaan kantaa kontribuutionsa kekoon, sillä minähän, jos kuka, olen erittäin kolmekymppinen ja erittäin hukassa.

Kolmikymppisyys on siitä jännää aikaa, että tässä vaiheessa ikätoveruus ei enää kerro oikeastaan yhtään mitään siitä, ovatko elämäntilanteet muiden samanikäisten kanssa edes sinnepäin samanlaisia. Omasta tuttavapiiristäni löytyy esim. niitä, joilla on tässä vaiheessa kaksi lasta, koira, virka ja rivari Järvenpäässä, mutta myös niitä, jotka maisterinpapereista huolimatta elättävät itsensä pikaruokalassa pihviä kääntäen, jotta voivat helposti vaihtaa duunia asuinmaan ohessa. Ei ole enää yleispätevää suunnitelmaa seurattavaksi, toisin kuin parikymppisenä ehkä oli, jolloin reitti oli selkeä: opinnot valmiiksi, sitten töihin, sitten perhe ja sitten...Mitä sitten?

Itse räpiköin viime vuoden lopulla vihdoin opinnot valmiiksi ja päädyin töihin opintoja liippaavalle alalle. Pidin sekä opinnoista että työstä, mutta aina vaan minua kalvoi tunne siitä, että haluaisin ehkä sittenkin jotain muuta. Mutta mitä? Olen tyyppi, joka osaa vähän kaikkea ja tykkää vähän kaikesta, mutta selkeän intohimoinen suhde asioihin puuttuu. Monesti olen anellut maailmankaikkeudelta, että innostuisin palavasti jostain, löytäisin kutsumuksen, tulisin vaikka uskoon. Olisi aihe sitten vaikka kirjanpito tai körttineuleet. Uskon, että minulla olisi kykyjä vaikka mihin, kun vaan paneutuisin asiaan. Mutta mikä asia olisi sitten toista sen piirun verran parempi?

Itselläni, ja ehkä nykykolmekymppisillä isommassa mittakaavassa, on valinnan vaikeuden ongelma. Kotona opin, että minusta voi tulla isona mitä vain. Mitkä paineet! Jos valitsen yhtä, joudun ehkä luopumaan toisesta. Tietty työelämäkin on nykyään toista kuin ennen. Viitsinkö laittaa kaikkia paukkuja yhteen puljuun, kun saan vain muutaman kuukauden työsopimuksia? Uskallanko hankkia lapsia, jos kolmekuukautinen pätkäpesti ei saakaan jatkoa? Tällainen saa jossain mielessä pakenemaankin niitä mahdollisia intohimon kohteita. En uskalla tarttua tähän tai tuohon, jossei se onnistukaan. Ja kun mihinkään ei koskaan panosta, ei ilman lottovoittajan tuuria kovin suuria sitten vissiin saavutakaan.

Lähdin Saksaan pääasiassa rakkauden perässä. Mutta kuvittelin myös, että ulkomailla etäisyyden päässä entisestä elämäressustani saisin ehkä sen suuren oivalluksen, mitä Oikeasti elämälläni haluaisin tehdä. Nyt puolen vuoden rilluttelun jälkeen olen kuitenkin ehkä entistäkin enemmän hukassa. Suomessa oli ainakin ihan ok työ ja ainakin teoreettisia uramahdollisuuksia. Uudessa maassa olen sillä saralla pyllähtänyt takaisin nollapisteeseen. Mutta ehkäpä tämä tyhjä pöytä onkin juuri paras paikka jatkaa tulevaisuuspohdintoja?

Lasten hankkimisesta en edes aloita. Teen niin tai näin, en kolmekymppisenä naisena voi tehdä täydellistä valintaa, mitä lasten hankkimiseen tulee. Torpedoin joka tapauksessa uraani tai pelaan uhkapeliä hedelmällisyydelläni.

Enpä sitten kuitenkaan tiedä, onko hukassaolemisellani lopulta mitään tekemistä kolmekymppisyyteni kanssa. Ehkä jotkut vain ovat pikkaisen pihalla elämässä ylipäätään. Voisiko se olla ihan okei?

Back to school

Olen ollut niin kiireinen Pokémon Go:n kanssa, että blogin päivitys on taas jäänyt, kun on pitänyt jolkottaa päivät pitkät ulkona Pikachun perässä (pääsi karkuun hemmetti...)! Siinä sivussa tuli käväistyä myös Suomessa parin viikon kesälomalla (tuntuuko musta vain siltä, vai paistaako Helsingissä nykyään aina aurinko?) ja Konsultin kanssa tyypattua vielä Haag ja Rotterdam. 

Rotterdamissa jutustelin tovin erään paikallisen kahvikauppiaan kanssa. Kerroin ilokseni huomanneeni, että Hollannissa ei tarvinnut ollenkaan jännätä, ymmärtääkö keskustelukumppani englantia vai ei pienemmissäkään puodeissa. Saksassa sen sijaan pelkään edelleen, etten ymmärrä tai tule ymmärretyksi kielestä riippumatta. Tähän kahvikauppias totesi, että "Sun englannissa kuuluu kyllä jo selvästi saksalainen korostus!". Ensijärkytyksen jälkeen päätin ottaa kommentin kohteliaisuutena, niin syvällä tässä saksalaisessa suossa jo mennään!

Loikkasin sitten muuten kertaheitolla B1-tason DTZ-testin jälkeen C1.1-kielikurssille! Volkshochschulen seuraavat saksankurssit alkavat vasta syyskuussa, joten vaihdoin yksityiseen Bibis-nimiseen kouluun, jossa kurssille pääsi heti. Lähtötasotestin jälkeen sain viestin, että se on nyt Frau Lyytikäinen sillä viisiin, että loikkaatte B2-tason yli tai yritätte ainakin kovasti. C1.1.-kurssia on nyt kolme päivää takana ja täytyy kyllä sanoa, että intensiivistä on ollut ja hieman tuskanhikeäkin pukannut. Mutta elossa ollaan eikä kurssi mitenkään toivottoman käsittämättömältä tunnu! Vähän tietysti kirpaisee luopua luontaisesta tähtioppilaan roolista, mutta oppiminen vaatinee uhrauksensa. 

Kulttuurienvälisen viestinnän haasteet osa miljoona

Edellisessä postauksessa totesin, että intregraatiokurssin parasta antia on erimaalaisten ja -taustaisten kurssikaverien kanssa keskustelu. Näin ajattelen edelleen. Saamassani käytännön kokemuksessa kulttuurien välisestä viestinnästä on kuitenkin myös tummia sävyjä.

Jokin aika sitten keskustelimme ihmisoikeuksista. Eräs mies kertoi, että hän löi aiemmin vaimoaan. Mutta ei siinä mitään, koska hän teki sen rakkaudesta, eikä hän sitä enää tee. Kurssilaisten keskuudessa kohahti. Pääosin nuorten naisten kansoittama ryhmä, itseni mukaan lukien, oli tyrmistynyt. Myöhemmin sama sanataiteen mestari toitotti suureen ääneen, että kaikkien naisten tulisi imettää lapsiaan vähintään kaksivuotiaiksi ja muu toiminta on edesvastuutonta. Äidit ja muut naiset kiukustuivat jälleen. Oletko itse imettänyt? Entä äidin terveys? Kaikilta ei vain tule maitoa! Tauolla miehestä puhuttiin hänen selkänsä takana odotettavan halveksivaan sävyyn. Yksi tyttö julisti vihaavansa kaikkia muslimeja ja islamia, eikä ymmärrä, miksi meille mm. integraatiokurssilla Saksan uskonnoista puhumisen yhteydessä tyrkytetään moista ”paskaa”. (Tähän huomautuksena, että mies ei varsinaisesti ollut muslimi, vaan omien sanojensa mukaan "yhdisteli eri uskonnoista parhaaksi katsomansa osat".)

Ei siinä mitään, olin itsekin kyseisen idiootin kanssa eri mieltä enkä hyväksy kenenkään lyömistä missään tapauksessa. Mutta se ei kuitenkaan estä minua ymmärtämästä miestä. Hän on kotoisin äärimmäisen patriarkaalisesta ympäristöstä. Hän ei ole tyhmä, vaan typerys. Hän on ehkä vain tietämätön. Hän todennäköisesti vain toistaa sitä, mitä on kotoaan oppinut. Voinko tuomita häntä siitä? Voin tietysti, mutten usko sen johtavan mihinkään.

Kurssillani on pienoiskoossa käynnissä monia asioita, jotka ovat menneet pieleen myös suuremman kaavan kansainvälisessä kanssakäymisessä. Kaikilla on omat tapansa, tavoitteensa ja arvonsa. Kaikki haluavat asua ja elää yhdessä samassa paikassa. Mutta kukaan ei ole valmis tinkimään, joustamaan, kuuntelemaan tai kunnioittamaan. Ei ihme, että tunnelma välillä kiristyy. Ihmiset tuomitsevat koko ryhmän joidenkin perseilyn takia, kuten tyttö teki. Tämän saman tytön lempimaneeri on töräyttää jokin kova mielipide, esim. ”Pakolaismiehet vain laiskottelevat kaduilla ja saksalaiset saavat maksaa” ja lisätä perään ”Das ist einfach so”, näin se vaan on. Monet hänen mielipiteistään ovat hänelle kiveen hakattuja totuuksia, joita hän ei lähde muuttamaan. Hedelmällinen lähtökohta keskustelulle.

Välillä tekee mieli itkeä. Eikö juuri näiden kotimaistaan uuteen vieraaseen paikkaan lähteiden ihmisten luulisi ymmärtävän maltin ja ymmärryksen merkityksen kulttuurien harmonisen yhteiselon takaamiseksi? Tuntuu, että monet maahanmuuttajat ovat kovimpia maahanmuuton vastustajia, mikä tuntuu nurinkuriselta.

En sano, ettei itselläni olisi ennakkoluuloja. Totta helvetissä on. Mutta olen aikuinen ihminen ja pystyn käsittelemään niitä. Ymmärrän, että jokainen ihminen, vaikka väistämättä onkin aina jossain määrin kulttuurinsa tuotos, on yksilö. Ja jokaisessa kulttuurissa on sekä hirviömäisiä että ihania, välittäviä ja viisaita yksilöitä.

Vauhtia integraatioon kurssilta

Orientaatiomateriaalit

Viimeisimmän kielikurssin jälkeen olen osallistunut työväenopistolla orientaatiokurssille (Orientierungskurs, kavereiden kesken tunnetaan myös aivopesukurssina tai työttömien päiväkerhona). Täällä mamuille on siis tarjolla yhteensä 660 opetustuntia kestävä kurssi, jonka tavoitteena on tehdä vaihtelevista olosuhteista Saksaan saapuneista villeistä (itseni mukaan lukien) yhteiskuntakelpoisia asukkaita Saksan talouden kukoistusta tukemaan. Ensin opiskellaan 600h kieltä aivan alkeista aloittaen, jonka jälkeen paneudutaan vielä 60 tunnin verran Saksan politiikkaan, historiaan ja yhteiskuntaan. Itse loikkasin kielikurssille siinä 400. tunnin paikkeilla (harmi vaan 600h Bundeslandin tukemaa opetusta oli tarjolla vain alkeisiin, ei mille tahansa kielitasolle). Kurssilaisen tilanteesta riippuen kurssit saa joko ilmaiseksi, puoleen hintaan tai pulittaa kokonaan itse (VHS:lla hinta suht kohtuullinen 240€/100h opetusta). Käsittääkseni esim. sosiaalitukien saajille Bundesland piffaa opetuksen. Itse maksoin ensimmäiset 100h opetusta itse, mutta seuraavat 100h sain 50% alennuksella. Tätä varten VHS:ltä lähetettiin Bundeslandiin hakemus, jossa vakuutettiin, että aion jäädä Saksaan ja integroitua. Puolikkaan hinnan edellytyksenä oli myös se, että vien orientaation kokonaisuudessaan loppuun, eli osallistun myös tälle 60h integraatiokurssille.

Mielestäni systeemi on aivan hyvä! Aluksi pyörittelin kurssilla vähän silmiäni, kun opetus alkoi siitä, mitä on demokratia. Ymmärrettävästi näin on toki tehtävä, koska osa maahanmuuttajista saattaa tulla vaikka diktatuureista, puhumattakaan nyt maista, joissa sananvapaus ja tasa-arvo ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Sittemmin on käyty läpi Saksan poliittinen järjestelmä, kuten Bundestagin toiminta. Periaatteessa ihan kiinnostavaa, mutta erilaisia hallintoelimiä on niin miljoona, että välillä meinasi tunneilla silmät lupsua. Mutta! Tällä viikolla alettiin käydä läpi Saksan natsihistoriaa ja johan alkoi väsyneempääkin humanistia kiinnostaa. Muistan kiemurrelleeni tuskissani peruskoulun ja lukion historiantunneilla, koska siis daa, ketä kiinnostaa, mitä tapahtui jossain kaukaisessa paikassa joskus biljoona vuotta sitten, kun vanhempanikaan eivät olleet syntyneet. Elämässä oli paljon tärkeämpiäkin asioita, kuten 600 markkaa maksanut uusi kannettava vihreä CD-soitin ja eka maitopurkin kokoinen kännykkä (jolla ei voinut soittaa muualle kuin kotiin, koska kellään muulla ei vielä ollut kännykkää). Olispa hissanopet nyt katsomassa, kun hirveänä hikarina kerron muille kurssilaisille, että Graf von Stauffenberg oli yksi natsiajan upseereista, joka yritti epäonnistuneesti salamurhata Hitlerin 1944. (Opeope, meidän naapurissa on muuten Graf-von-Stauffenberg-Strasse!!)

Ensi viikolla ohjelmassa on vielä saksalaisia tapoja, juhlapäiviä, koulutusmahdollisuuksia ja sen sellaista. Aika perushuttua siis, kun itsellä on paljon saksalaisia tuttuja. Mutta kiinnostavaa tietysti, mikä on "virallinen" näkökulma näistä asioista ja miten ne mamuille esitetään.

Itse en olisi tällaista integraatio-opetusta peruselämästä selviämiseen välttämättä tarvinnut, koska saksalainen kulttuuri ei suomalaisesta juuri eroa. Käyn kurssilla kuitenkin innokkaasti, koska opin esim. hienoja sanoja, joita ei ehkä muuten ihan ensihätään oppisi (Verfassungsorgane!) ja mielestäni on kyllä hyvä tietää perusjutut esim. asuinmaan politiikasta, vaikkei äänestää saakaan. Kurssin parasta antia on kuitenkin multikulturellien kurssikavereiden kanssa keskusteleminen maailman asioista. Se jos mikä avartaa omaa ajattelua.

Lisätietoa integraatiokurssista:
http://www.bamf.de/DE/DasBAMF/Aufgaben/Integrationskurs/integrationskurs-node.html

Saksan suurin ja kaunein, Europa-park

Suomenkin lomakauden lähestyessä on ajankohtaista tehdä matkailupostaus! Vapun jälkeen piipahdettiin Konsultin kanssa Saksan suurimmassa huvipuistossa Europa-Parkissa. Konsultti oli ollut siellä viimeksi joskus teinivuosina, mutta itselleni kyseessä oli täysin uusi iloittelupaikka.

Europa-Park on kuulemma toiseksi vierailluin huvipuisto Euroopassa Pariisin Disneylandin jälkeen ja ainakin meille innokkaille vuoristoratojen tyyppaajille kahden päivän lippu (reilut 80€) olikin välttämättömyys. Ensimmäisenä päivänä jonot suurimpiin ja kauneimpiin ratoihin olivat vielä hyvinkin kohtuulliset 15-30 min ja saatiinkin intoa puhisten hoidettua alta pois tärkeimmät ajelut, eli esim. Euroopan korkeimpiin kuuluva Silver Star-vuoristorata. Toiselle puistopäivälle osuikin sitten helluntai ja yleisen vapaapäivän kunniaksi vierailijat ja möykkäävät ranskalaisteinit puistossa tuntuivat tuplaantuneen. Kävijämäärän noustessa myös suosituimpien laitteiden jonot venyivät ajoittain reiluun tuntiin. Myös ruokaa sai vilkkaampana päivänä jonotella jonkin aikaa, joten nälkäkiukkuun taipuvaisen kannattaa varmasti pakata mukaan omat välipalat. Olisimme halunneet testata puistosta löytyvän FoodLoop-ravintolan, jossa annokset saapuvat ruokailijan nenän eteen omaa pientä vuoristorataansa pitkin, mutta ruokaa emme jaksaneet tuntia odottaa. Entisenä huvipuistoduunarina voisin kuvitella, että saksalaisten kesälomasesongin (suurin piirtein heinäkuun loppu-elokuun alku) aikana asiakkaita riittää vielä runsaamminkin. Kahden päivän lippua en voi liikaa suositella senkään takia, että itse puisto on esim. vanhaan kunnon Lintsiin verrattuna SUURI ja nähtävää riittää. Toisenakin päivänä törmäsimme vielä uusiin paikkoihin puistossa.

Testaamassa virtuaalilaseja, jotka päässä vuoristoratamatkalla pääsee näkemään mm. lohikäärmeitä

Suomalaisten huvipuistojen vaatimattomaan ja kotikutoiseenkin tematisointiin tottuneelle Europa-parkin yksityiskohtia myöten hiottu tematisointi on mielettömän hieno. Se kattaa niin itse puiston, hotellit, ravintolat kuin laitteiden jonotusalueetkin. Puistoalue on jaettu vajaaseen pariinkymmeneen eri teema-alueeseen, jotka edustavat eri Euroopan maita (Suomella ei ole omaa aluetta, mutta Skandinavia-alueella ainakin roskapönttöihin oli kirjoitettu suomeksi ”jäte”). ”Skandinavia” oli esim. somistettu oikein sievästi pohjoiseksi kalastajakyläksi puutaloineen ja vesialueineen ja ”Sveitsin” tunnelmalliset alppimajat upposivat allekirjoittaneeseen täysin autenttisina. Itse annan erityispropsit siitä, että jonotusalueet eivät olleet vain kuolettavan tylsiä käytäviä, vaan paikoin suorastaan upeasti koristeltuja polkuja. Monissa laitteissa jonotusalueella oli myös pientä ajanvietettä, kuten videoruutuja, tietovisoja ja knoppitietoa laitteesta tai sen teemasta. Itselleni kokonaisvaltainen huvipuistoelämys ei koostu vain laitteissa killumisesta, vaan myös tunnelmasta ja ympäristöstä, jossa riittää ihmeteltävää ja siinä Europa-park on kyllä aivan omaa luokkaansa.

Huvipuistopäivien välisen yön nukuimme yhdessä Europa-parkin omista hotelleista, Castillo Alcazarissa, joka oli teemoitettu keskiaikaiseksi espanjalaiseksi linnaksi. Hinta oli hyvinkin kohtuullinen (n.150€/2hlö/yö), mutta sesonkien mukaan suolaisempiakin hintoja saa varmasti pulittaa. Edullisempaa majoitusta etsivän kannattaa suunnata nokkansa Rustin kylään, jonka kyljessä Europapark sijaitsee. Monet paikalliset vuokraavat huoneita tai talojensa yhteyteen rakennettuja omalla sisäänkäynnillä varustettuja minihuoneistoja huvipuistovieraille. Itse yövyimme ennen puistoon menemistä yhdessä tällaisessa kotimajoituksessa ja maksoimme huvista n. 80€/2hlö.

Europa-park on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka, jos huvipuistot yhtään sytyttävät. Aikuisille huvipuistointoilijoille paikka tarjosi ainakin parastaan, mutta havaintojeni mukaan myös lapsukaisille ja leppeämpää vauhtia arvostaville löytyi puistosta monipuolisesti koettavaa.

http://www.europapark.de/

Ovatko saksalaiset rasisteja?

Olin tänään ja eilen virallisessa saksan kielen kokeessa nimeltään DTZ (Deutsch-Test für Zuwanderer). Eilen testattiin kuullunymmärtämistä sekä luku- ja kirjoitustaitoja ja tänään oli sitten melkoisen kuumottavan suullisen testin vuoro. Suullisessa kokeessa piti ensin esitellä itsensä, sitten kuvailla eteen iskettyä valokuvaa ja lopuksi yhdessä toisen testattavan kanssa suunnitella jotain. Meille arpa heitti hieman erikoisen aiheen "Hausaufgaberaum einrichten", eli läksytilan sisustaminen (öö!). Eilinen kirjallinen koe ei juurikaan jännittänyt, mutta tänään olikin sitten suuri vaiva pitää puput poissa pöksyistä. Yllätys olikin suuri, kun kokeen jälkeen toinen testaajarouvista veti minut sivuun, kätteli ja sanoi: "Sie waren ausgezeichnet!" eli olitte erinomainen! Suomalaisittain voisin siis todeta, että kaipa se sitten ihan tyydyttävästi meni!

Yksi asia kokeesta jäi kuitenkin vaivaamaan. Parini oli tummaihoinen nainen, joka puhui testissä melko heikkoa saksaa. Hän haki sanoja pitkään, ei taivuttanut verbejä eikä tuntunut ymmärtävän kaikkia testaajien kysymyksiä. Testin jälkeen juttelin naisen kanssa vielä hetkisen, ja yllätys yllätys, hän puhuikin paljon sujuvampaa saksaa kuin minä! Ensimmäinen ajatukseni oli, että koe oli jännittänyt häntä niin paljon, että sanat olivat unohtaneet, mutta hän kielsi tämän. Nainen sanoi, ettei sillä ole väliä, miten hän kokeissa suoriutuu, koska häntä ei kuitenkaan päästetä läpi, koska hän on musta. Hänen mielestään saksalaiset ovat rasisteja, jotka pitävät mustia naisia automaattisesti tyhminä ja laiskoina. Mutta miksi ihmeessä hän teeskenteli olevansa huonompi kuin on? Eikö hän tällaisella käytöksellä nimenomaan pönkitä kuvailemaansa ennakkoluuloista stereotypiaa tummaihoisista ihmisistä? Toisaalta ymmärrän sen, että jos tuntee olevansa räikeästi aliarvostettu, ei ehkä tee mieli yrittää sitäkään vähää, vaan alkaa käyttäytyä muiden odotusten mukaisesti. Eräässä aiemmassa työpaikassani työntekijöitä kohdeltiin silloin tällöin kuin lapsia tai jälkeenjääneitä typeryksiä. Vaikka itse tiesin olevani kypsä ja luotettava ja tekeväni työni hyvin, joskus vain kertakaikkiaan väsyin todistelemaan esimiesten käsityksiä vääriksi. Mitä tahansa tein tai sanoin, tekemisiäni tai mielipiteitäni ei arvostettu. Tämä johti siihen, ettei minua enää liikuttanut, millainen työpanokseni oli tai miten firmalla meni. Ehkä koeparillani oli ollut useampia huonoja kokemuksia, joissa hänet oli leimattu joksikin ihonvärinsä takia ja hän turhautui niin, ettei halunnut enää edes yrittää muuta todistaa. Sosiaalipsykologiassa lienee teorioitakin siitä, että ihmiset alkavat käyttäytyä sen mukaan, mitä heiltä odotetaan, hyvässä ja pahassa.

Vaikka enhän minä sitä tiedä, ehkä saksalaiset ovatkin rasisteja. Omalla valkoisella pärställäni sulaudun niin tehokkaasti tapettiin, että ihmiset pomppaavat järkytyksestä ilmaan kuullessaan, etten olekaan paikallinen. En voi tietää tai edes aavistaa, millaista elämä täällä olisi tummaihoisena tai muuten "tyypillisestä saksalaisesta" poikkeavan näköisenä. Ajatus siitä, että rasismi olisi täällä niin voimakasta, tai että joku edes kokee asian niin, tuntuu joka tapauksessa äärettömän surulliselta.

Työnhaun auvoa

Olen tiskannut astiat heti käytön jälkeen jo kolmena päivänä putkeen, pyykännyt sekä omat että Konsultin kolme kuukautta pyykkikorin pohjalla lojuneet rytkyt, itseopiskellut saksaa harvinaisen vimmaisesti, alkanut jälleen idättää ituja…vain voidakseni vältellä vielä hetkisen töiden hakemista! Töiden hakeminen on itselleni hajulukon tyhjentämisen ohella yksi elämän vihoviimeisimmistä hommista, joihin vapaaehtoisesti ryhtyy. Hajulukkoihin en ole Saksassa vielä törmännyt, joten työnhaku kiilaa ykkössijalle ällöydessään.

Työnhaussa luotaantyöntävintä on jatkuva itsensä alttiiksi asettaminen. Pelko siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä, tai etteivät muut usko minun olevan tarpeeksi hyvä, tai jopa että vahingossa huijaan olevani parempi kuin olenkaan! Työnhaku on kaltaiselleni itsekriitikolle välillä pahempaa kuin kiinalainen vesikidutus (jota en ole kokeillut, mutta kuvittelen sen olevan aika ikävää). Yhtä aikaa pitäisi esittää itsensä hyvässä mutta kuitenkin realistisessa valossa. Työnhakijan oman itsetuntemuksen on oltava erinomainen, jotta osaa tunnistaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Nämä ominaisuudet pitäisi saada esiteltyä mahdollisille työnantajalle tavalla, joka saa työnhakijan näyttämään hyvältä tai vähintäänkin kehityskelpoiselta. Hommaa tietysti vaikeuttaa se, ettei aina ole täyttä varmuutta, millaista työntekijää työnantaja etsii. Hakemusilmoitusten tekstit saattavat olla hyvin yleispäteviä kuten ”sinulla on hyvät vuorovaikutustaidot”. Mitä sekin muka tarkoittaa? Teinien kanssa toimiva poliisi tarvitsee erilaisia vuorovaikutustaitoja kuin vaikkapa hautausurakoitsija. (<-puheviestinnän maisterin puhinaa, älkää välittäkö :D) Työnantaja ei ehkä aina tiedä itsekään, millaista työntekijää etsii, mikä ei ainakaan helpota työnhakijan urakkaa.

Työnhaussa kuluttavaa on myös tunnetilojen vuoristoratailu. Ensin sitä päättäväisenä ja tulevaisuuteen luottavaisena rynnistää netin duunisivustoille ajatellen että ”NO NYT HAEN KAIKKIA PAIKKOJA”. Sitten huomaa, että 99% työpaikoista on IT-alan ammattilaisille ja masentuu. Sitten päättää kuitenkin klikata auki vielä yhden ilmoituksen, joka kuulostaakin ihan hyvältä, mutta sitten huomaa, että työssä menestymiseksi olisi osattava sujuvaa kantoninkiinaa ja työn suorituspaikkakin on etelämantereella. Lopulta, toivon jo lähes loputtua, internetin viimeiseltä laidalta löytyy työpaikka, joka kuulostaa TÄYDELLISELTÄ. Mielen täyttää varovainen innostus. Kädet alkavat vähän täristä jo ilmoitusta lukiessa. Päässä soi Jukka Pojan ”älä tyri nyt”, ja kun hakemuksen on viimein saanut lähetettyä, huomaa, että on kirjoittanut oman nimensä väärin.

Saksan työmarkkinoilla olen vielä untuvikko. CV:n kääntäminen saksaksi on vielä vähän vaiheessa, mutta muutamaan suomen kieltä vaativaan duuniin olen jo hakenut. Vähän myös arkailen saksankielisiin ilmoituksiin vastaamista B1+ saksallani, mutta kuten aiemmin kirjoitin, työnantajakaan ei ehkä aina tarkkaan tiedä, millaista tyyppiä etsii. Ehkä täydellinen saksankielentaito ei olekaan ykköskriteeri. Niinhän se on, että jos ei veikkaa, ei voi voittaa. Jokin hakemuksistani, ehkä jo pian, lopulta nappaa!

Kaipaan teitä!

Käväistiin taas pikaisesti Suomessa Vapun tienoilla, kun eräs ystävä juhlisti häitään. Tällä kertaa Suomesta lähteminen ja rakkaista ystävistä eroaminen tuntui vielä edellistä kertaa hankalammalta. Maailmalle muuttamisessa on itselleni ollut ylipäätään ehdottomasti vaikeinta se, että ystävät jäivät Suomeen. Tuntuu pahalta, etten voi enää aina olla osallisena kaikissa ystävieni suurissa elämäntapahtumissa, kuten vauvajuhlissa, valmistumisissa ja aviokriiseissä. Surulliselta tuntuu myös tavallisten ja arkisten, mutta ystävyyden syvintä ydintä olevien tapaamisten missaaminen. Nyt kun olen täällä, tuntuu siltä, että ystäväni tapaavat lähes päivittäin teekupposten, viinilasillisten tai piknikkien äärellä. Tälläkin hetkellä tätä kirjoittaessa epäilyttää, että ystäväni ovat parhaillaan tanssimassa käsikynkkää pitkin aurinkoista Runeberginkatua. Ulkopuolelle jääminen, todellinen tai kuviteltu, tuntuu hyvin pelottavalta. Kun tilitin tätä asiaa kyynelsilmin Konsultille, hän tarkkanäköiseen tapaansa totesi, että muutokset ovat välttämättömiä joka tapauksessa. Muutamat tällä hetkellä vielä Helsingissä asuvat hyvät ystäväni ovat myös suunnitelleet muuttoa pois. Ehkä syvästi kaipaamiani tiiviitä ystävärinkejä ei kohta enää olekaan olemassa samanlaisina kuin kuvittelen. Ystävät eivät kuitenkaan uskoakseni ole katoamassa minnekään. Kierolla tavalla minua lohduttaa se, että ainakin jotkut ystävistäni kaipaavat minua yhtä paljon kuin minä heitä.

Ps. Schönen Muttertag!!! Ikävä on myös äitiä <3

Saksan huonoja puolia

Kaikkihan rakastavat listoja ja erityisesti ulkosuomalaisten blogeissa olen huomannut olevan suosittua listata uuden kotopuolen hyviä ja huonoja puolia. Niinpä mäkin, kun muutkin! Aloitan näin ikuisena optimistina päällimmäisenä mielessä olevista ei-niin-vetovoimaisista saksalaisista tavoista, asioista ja käytännöistä:

1. Astiankuivaushärvelit. Täällähän ei siis Suomen innovaatioloikkien äitiä eli astiankuivauskaappia tunneta. Sen sijaan hankitaan ikeasta semmoinen puolet tiskipöydästä peittävä ruostuva metallihäkkyrä (tai vaihtoehtoisesti homehtuva puukäkkyrä), johon märät astiat voi laittaa. Paitsi että siihen mahtuu kunnolla vain yksi lautanen ja yksi muki kerrallaan, joten muut tiskit joutuu kuitenkin kuivaamaan käsin. Tai asettelemaan häkkyrään painovoimaa uhmaavasti ja olemaan hengittämättä, jotta kuivuvat astiat eivät kaadu lattialle ja hajoa kappaleiksi. Niin tai näin, joka paikka on kuitenkin likomärkä. JA sitten ne kipot pitää vielä kuivuttuaan pinota kaappiin. Ain’t nobody got time for that!

2. Karkit. Paikalliset on ilmeisesti tehokkaan markkinoinnin (kids and grown-ups love it so?) avulla saatu uskomaan, että Haribon namut ovat parasta maailmassa. Voi jos tietäisivät, että meilläpäin kyseiset lötkeröt ovat sekunda-karkkeja, joilla tukitaan lasten suu, kun ei haluta jakaa omia dumleja tai aakkosia…Onneksi on aina jotain, mitä Suomessa odottaa, kuten FAZER, FAZER ja FAZER!

3. Eristys. ”Mein gott, hohhoh, miten suomalainen tyttö voi palella?? Teillähän on vuoden ympäri -20 astetta pakkasta!”. No ehkä, mutta ei SISÄLLÄ. Double windows happen for a reason.

4. Lämmitys. Melkein ehdin jo rehvastella Suomeen jääneille, että meillä täällä wurstein ja pretzelein maassa onkin jo kevät pitkällä ja ihanan lämmintä, mutta kuinkas sitten kävikään. Koska ulkosalla oli yhtenä päivänä noin kolmen minuutin ajan 19 astetta lämmintä, keskuslämmitys päätti lakata toimimasta tältä talvelta. Sisälämpötila on siis n. 15 astetta sitten vissiin kesäkuuhun saakka.

5. Vesihanat. Täällähän ei ole vielä keksitty hanoja, joita saisi säädettyä yhdestä hantaakista, vaan hanasta pyöritellään aataminaikuisesti erikseen kuumaa ja kylmää vettä. Aamuisin kuluu 10 minuuttia siihen, että suihkusta saa sopivan lämpöistä vettä. Yksikätisillä ihmisillä varmaan tupla-aika. Lukuunottamatta tietysti julkisia vessoja, joiden liiketunnistimilla varustetuista hanoista tulee vain ja ainoastaan hyytävän jäätävää vettä.

6. Vesi. Hanavesi on periaatteessa juomakelpoista, mutta maistuu oudolta. Ja kukaan ei oikeastaan ole varma, onko se sittenkään juomakelpoista. Parempi ostaa pullovettä. Viikon päästä voidaan rakentaa tyhjistä pulloista laiva ja seilata samalla vaivalla Itämeren toiselle rannalle juomaan oikeaa vettä.

7. Käteinen. Saksalaiset rakastavat käteisellä maksamista niin paljon, että jopa ainoat *lähes* kaikkialla toimivat muoviset maksuvälineet ovat nimeltään EC- eli Electronic Cash-kortteja. Siis anteeksi mikä Visa tai Mastercard? Diners on varmastikin jotain syötävää? Vinkkinä vaan taskuvarkaille, että jos suoraa kahisevaa kaipaa, niin Suomessa on Saksaan verrattuna surkeat apajat. Täällä nimittäin muutaman huntin kantelussa ei ole mitään ihmeellistä. Eihän sitä tiedä, jos joutuu poikkeamaan vaikka apteekissa, siellä kun edes EC-kortti ei usein käy.

8. Muuttoilmoitus. Toivottavasti saat töistä ainakin puoli päivää vapaata, muuten muuttoa on mahdotonta virallisesti ilmoittaa. Onneksi nyt ei ollut sesonki, vaan virastossa piti jonottaa vain puolitoista tuntia, jotta sain kerrottua virkailijalle osoitteeni, jotta tämä sai leimattua lapun, jossa kerrotaan, mikä osoitteeni on.

Huh! Pääsinpä purkamaan. Mutta jotta kukaan ei pahoittaisi mieltään, on mainittava, että tein listan pilke silmäkulmassa. Mikään em. asioista ei (ainakaan vielä!) harmita niin paljoa, että olisi kumonnut Saksan hyviä puolia. Hyvien puolien listakin varmasti vielä tulee (koska muissakin blogeissa on ollu! :)).

Lyhyesti kotiutumisesta

Tehtiin pääsiäisenä pieni pikapyrähdys Suomeen. Halusin hirveästi päästä Helsinkiin näkemään kaikki rakkaat ystävät ja fiilistelemään omaa ihanaa kotikaupunkiani. Olin myös innoissani, että pääsisimme sittemmin vegaaniksi ryhtyneen Konsultin kanssa tyyppaamaan kaikki lähtöni jälkeen Helsinkiin ilmestyneet vegaanipurtavaa tarjoavat puljut. Reissu oli loppujen lopuksi oikein kiva, mutta hieman jäi myös harmittamaan. Ensinnäkään en muistanut syödä mämmiä kuin ihan pikkaisen lähtöpäivän aamuna, koska kaikkea muuta syötävää oli niin paljon. Toiseksi muutama parasta ystävääni sattuivat juuri pääsiäisenä olemaan omilla reissuillaan, joten näkeminen sitten jäi. Suomen reissu aiheutti myös odottamatonta haikeutta, johon en ollut täysin varautunut, vaikka koti-ikävä on täällä Saksassa silloin tällöin vaivannutkin. Nyt taas entistä intensiivisemmin miettii, mitä siellä päin on meneillään ja mitä kaverit puuhailevat, kun itse olen täällä. Johanna kirjoittaa samantyyppisestä palautumisen vaikeudesta Eau de Cologne -blogissaan.

Tämän reissun ja sen aiheuttaman pienen alakulon pohjalta olen mietiskellyt Saksaan kotiutumista ja toisaalta omiin juuriin kiinni tarraamista. Vaikeuttaako tiiviiden suhteiden ylläpito Suomeen sopeutumista Saksaan? Toisaalta jos en saa töitä/opi kieltä/sopeudu muuten vain, Suomeen paluu on edessä, minkä takia suhteista kannattanee pitää kiinni. Mutta jos pidän aina vain toisen jalan edelleen Suomessa, annanko itselleni edes mahdollisuutta kotiutua Saksaan? Kaverini oli joskus teininä vuoden vaihto-oppilaana (Saksassa!) ja vaihtarihommaa pyörittävä järjestö kielsi häneltä yhteydet esim. Suomessa asuvaan poikaystävään, jotta sopeutuminen paikalliseen kulttuuriin olisi sujunut mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Omaan korvaan kuulostaa melko julmalta, mutta ilmeisesti toimi hyvin. Netistä kun yrittää guuglailla sopeutumisvinkkejä, löytää pääasiassa ohjeita käytännön asioiden selättämiseen ja kehotuksen opetella kieltä. Ikään kuin kaikki toiseen maahan muuttaneet olisivat heti muutosta alkaen täysin irrallaan lähtömaastaan eivätkä enää koskaan katsoisi taakseen. Joillekin tilanne onkin ehkä juuri tämä. Ehkä vaihtoehtoja ei ole. Lähtömaa ei ole turvallinen tai siellä ei pysty ansaitsemaan elantoaan. Rakkauden perässä muuttaneena taloudellisesti verrattain riippumattomana ekspattina ei kai pitäisi kitistä. Tämä onkin elämäni perushankaluus, nimittäin valinnan vaikeus! Kun voi tehdä mitä vain, ei tiedä, mitä oikein pitäisi tehdä.

Ich spreche ja ein bisschen Deutsch!

Aika on mennyt niin nopeaan, että blogi on jäänyt ihan tärviölle!

Sitten viimeisen onkin kaikenlaista tullut hommailtua. Olen mm. ylittänyt itseni monin verroin odotuksia korkeammin selviytymällä hengissä saksankielisestä byrookäynnistä. Täällähän muuttoilmoitus pitää tehdä paikan päällä bürgeramtissa, eli asukasvirastossa, jossa ilmeisesti hoidellaan muuttoilmoitusten lisäksi myös jotain vero-, henkkari-, ja roska-astia-asioita yms. Liekö tuolle edes suomalaista vastinetta? Jonkinlainen Kelan, veroviraston, rakennusviraston ja poliisin ristisiitos. Olin onnekas, sillä jouduin odottelemaan tiskille pääsyä vain reilun tunnin. Ruuhka-aikoina asiain hoitoa saa odotella kuulemma muutamankin timman. Muuttoilmoitusta varten olin aiemmin hoitanut (tai siis Herr Consultant oli) vuokraisännältä virallisen lippulapun, jossa vakuutetaan, että tosiaan asustan mainitsemassani osoitteessa. Bürgeramtissa virkailija sitten naputteli tämän tiedon koneelle, tsekkasi passini ja kyseli joitakin lisätietoja (kutsumanimi, lapsia, naimisissa jne.). Kotiinviemiseksi sain uuden todistuksen, josta selviää, missä asun, milloin olen muuttanut ja milloin olen ilmoittanut siitä viranomaisille. En osaa sanoa, onko tällä lipuskalla tulevaisuudessa mitään merkitystä, mutta parempi säästää, sillä saksalaiset tuntuvat rakastavan byrokratiaansa.

Bürgeramtia vaikeamman tason kielentuntemusta pääsin testaamaan ilmoittautuessani kuntosalille. Olen huomannut, että parhaiten saksan solkkaaminen sujuu, kun ei liikaa mieti etukäteen, vaan heittää itsensä vain tilanteiden armoille ja antaa mennä. Näin tein tälläkin kertaa. Olin jo jonkin aikaa haaveillut kuntosalijäsenyydestä ja kartoittanut hieman paikallisia muskelimasojen kohtaamispaikkoja. Pääosin salit ovat kuitenkin olleet a)huitsinnevadassa tai b)liian kalliita. Sattumalta sitten näin bussin kyljessä (digiaika on niiiiiin yliarvostettua) Outfit-nimisen salin mainoksen, jossa luvattiin kolmellakympillä kuussa niin jumppailutunteja, saunoja kuin virvokkeitakin. Ajattelin, ettei nimi salia pahenna ja kävin kurkkaamassa. Mietin etukäteen aloitusrepliikin ("Ich bin noch nicht ein Mitglied aber ich möchte ein Mitglied werden") ja sitten vain respan työntekijää jututtamaan! Toisin kuin Bürgeramtin rouva, Outfitin leidi papatti menemään sellaista vauhtia, että tuskanhiki kihahti otsalle. Pidin kuitenkin pään kylmänä ja kysyin uudestaan niin monta kertaa, että sain asioista jonkin käsityksen. Löin itseni ällikällä kysymällä jopa joitakin lisäkysymyksiä (esim. "Muss ich einen Platz reservieren?"). Loppujen lopuksi onnistuin ilmoittautumaan ja sopimaan kuntosaliohjelman suunnittelusta ohjaajan kanssa! Monille tällainen on varmaan ihan normikauraa, mutta itse olen sen verran perusujo ihminen, että saksan puhuminen ventovieraille itselle uudella erikoissanastolla ja suhteellisen rajallisilla taidoilla oli kyllä melkoinen saavutus. Ehkäpä olen rohkeampi kuin mitä itselleni kredittiä annan!

Saksan kieli on kyllä tässä reilun kuukauden aikana selkeästi alkanut ryömiä päähän. Aiemmin en ole esim. koskaan sekoittanut englantia ja saksaa keskenään, koska englanti on ja on ollut aina niin selkeästi vahvin vieras kieleni. Nyt on kuitenkin päässyt käymään muutama lipsahdus. Tuossa eräänä kauniina päivänä kysäisin Konsultilta "How long are you still arbeiting?" ja telkkua katsellessa kommentoin nuoren näköisen miehen ikää "Wie alt ist he!". Kohta pitänee vaihtaa VHS:n saksankurssit englannintunteihin!

Ylennys + sokkotreffit!

Wohoo, pääsin sittenkin vaikeammalle kielikurssille! 5-tason alkeiskurssilta vapautui paikkoja, koska Frau S. potki sieltä pois joitakuita raasuja, jotka eivät ko.tasolla pärjänneet. Näin ollen mä sain ylennyksen hyvin menneen tasotestin perusteella ja pomppasin kerralla kaksi leveliä eteenpäin. Eilen oli ensimmäinen päivä vaikeammalla kurssilla ja jännäsin aika lailla (milloin toisaalta en jännittäisi...?). Uuden kurssin ope hiillosti mua oikein urakalla ja kyseli jatkuvasti kaikenlaista selvittääkseen mun tasoa. Olin tuntien jälkeen ihan lopen uupunut, kun piti tsempata niin paljon, mutta päivän päätteeksi ope totesi, että laittaisi mut ehkä vieläkin vaikeampaan ryhmään! :D Kieliopin kannalta voisin sinne mahdollisesti mennäkin, mutta puhuminen tuottaa vielä niin paljon tuskaa, että välillä kuuntelen vaan suu auki, kun muut alkeiskurssilaiset solkkaa menemään kuin vettä vaan. Hengailen nyt ainakin vielä loppuviikon tällä kurssilla ja fiilistelen, mikä olis parasta.

Tämän ylennyksen lisäksi toinen mainitsemisen arvoinen asia on eiliset "sokkotreffit". Facebookissa joku Bielefeldin lähistöllä asusteleva suomalainen kaipaili uusia kavereita ja ilmaisin olemassaolostani. Tämä ketjun aloittaja ei ehtinyt laittaa mulle viestiä, mutta yksi toinen bielefeldinsuomalainen laittoi. Sovittiin saman tien kahvittelu keskustan tienoilla olevaan Moccaklatschiin ja olikin oikein mukavaa! Sovittiin jo ensi viikoksi uudet "treffit". Toivottavasti tässä on hyvän kaveruuden alku. :) Olen itse ollut vähän laiska ja saamaton sosiaalisen elämän suhteen, kun aika on mennyt kaiken muun ihmettelemisessä, mutta tässä vähitellen vois kyllä piestä itsestään sen sulkeutuneen härmäläisen ja herätellä esiin sosiaalista eurooppalaista.

Maanantai on maanantai

Pjaah, kaipa se on maanantai, kun mieltä vähän masistaa ja taivaalta purskuu vettä. This is a southern country, they said. There will be sun, they said! Mua on selkeästi huijattu.

Edelleen kaihertaa tämä tekemättömyys. Tai siis oikeammin sanottuna töiden tekemättömyys. Olenhan mä tehnyt paljon ja kaikkea koko ajan. Ei voi sanoa, että olisi tylsää ollut. Kun oikein mietin aiempaa työnarkkariminääni, niin eipä sekään ehkä kaikista hekumallisin olotila ollut. Töihin meni niin paljon aikaa ja energiaa, ettei töiden jälkeen jaksanut muuta kuin maata naamallaan. Kaipa tässä on vähän sitäkin, että kreisillä työn painamisella sitä on onnistuneesti vaientanut jotain sisäisen tyhjyyden kuminaa. Ja nyt kun sitä työtä ei ole, joutuu väistämättä kohtaamaan itsensä, mikä on pelottavaa. Tätä tietty alleviivaa vielä se, että on irrallaan omista tutuista kuvioistaan, paikoistaan ja ihmisistään.

NO mutta. Sadepäivän syvällinen ikkunastaulostuijottelu on nyt hoidettu. Mitä mä täällä olen sitten oikein puuhaillut? Arkipäiviä rytmittää tietty armas kielikurssi. Joka viikko ma-ti ja to-pe klo 9-13 istun kiltisti VHS:lla. Kuten aiemmin jo kirjoitinkin, se on TODELLA hyvä, että on joku paikka, johon pitää pötsinsä raahata. Rakkahin poikkikseni D. puolestaan on Saksassa oloaikanani ollut toistaiseksi viikot töissä Berliinissä, mutta tullut aina torstai-iltana takaisin Bielefeldiin. Viikonloput on siis vietetty laadukasta parisuhdeaikaa (fernsehen, kochen, spazieren, Ikea-Möbel aufbauen...).

Iltapäivisin kielikurssin jälkeen olen tuutannut aikaa vähän kaikenlaiseen. Ekan viikon lähinnä siivosin tätä entistä poikamieskämppää ja kokoilin niitä Ikean mööpeleitä. Sittemmin oon vähän yrittänyt herätellä henkiin neulekerhon Saksan osastoa. Eilen leikkelinkin kuteiksi yhden D:n vanhan paidan ja virkkasin siitä korin. Viikonloppuna käytiin yhdessä paikallisessa Ruohonjuuressa ja innostuin hankkimaan sieltä itujen kasvatuspurkin! (Tältä kuulostaa lapset keski-iän lähestyminen...) Sieltä on jo mungpavun ituja pukkaamassa ja seuraavat viljelmät suunnitteilla. Ajattelin myös hommata kuntosalijäsenyyden ja laittaa lihakset pumppuun, mutta toistaiseksi ajatus ei ole edennyt vielä toteutuksen tasolle.

Sitten olis kaikki ihanat byrokratiajutut, jotka pitäis saada ojennukseen. En ole vielä saanut ilmoitettua paikalliseen konttoriin, että asun täällä. Tätä varten tarvitsen landlordilta lappusen, jossa hän todistaa mun asuvan täällä. Sitä varten puolestaan herra Konsultin eli D:n pitäisi muotoilla tämä lappu vuokraisännälle, jotta tämä voisi vaan tuikata siihen nimensä. Sitten mun pitäisi se lappu kourassa kipittää johonkin kaupungin bürger-virastoon osoittamaan, että täällä ollaan. Ja sitten työjutut. Tarkoitus oli hakea Suomesta jotain työttömyystukea, mutta sitä varten tarvitsen puolen vuoden palkkakuitit, eikä nyt ihan ekana Suomesta lähtiessä tullut mieleen, että olisi pitänyt ne muistaa pakata. Nyt ne lappuset ovat sitten jossain tiiviisti äidin vintille pakattuina...Laitoin edellisen työpaikan palkkatoimistoon viestiä, jos ne saisi sähköisinä, mutta vastausta ei ole kuulunut. Että joo...Voipi olla, ettei ihan heti työttömyystukea olla saamassa. Joka tapauksessa voisi olla ihan hyvä löntystää paikalliseen TE-toimistoon eli Arbeits agenturiin vaan kertomaan olevansa olemassa.

Lokerointia

Frau Schröder joutui pahoittelevasti pudistelemaan päätään, kun menin jälleen jankuttamaan vaikeammalle kielikurssille pääsystä. Se on ja pysyy täysinäisenä. Ei auta muu kuin kököttää kiltisti alkuperäisellä kurssilla.

Sikäli ei kyllä haittaa yhtään, koska kurssilla on tosi hyvä tunnelma. Välillä tuntuu siltä, ettei kukaan tajua mistään mitään, mutta kaikilla on silti superhauskaa. Tällaista opiskelun pitäis aina olla! Itselle on myös tärkeää se, että on joku paikka, mihin luunsa päivittäin raahata, jotta elämässä pysyy jonkinlainen päivärutiini. Muuten varmasti tuijottaisin silmät verillä Netflixiä joka yö ja nukkuisin joka päivä puoli neljään iltapäivällä.

Siellä kurssilla on tosi kansainvälinen poppoo. Joukkoon kuuluu ainakin pari venäläistä, serbialainen, kosovolainen, japanilainen, kolumbialainen ja syyrialainen. Lisäksi muutama kaveri vaikuttaa olevan jostain Itä-Euroopasta ja muutama jostain muualta, mutta tarkoista lähtömaista en ole vielä ottanut selkoa. Kaikki on hirveän mukavia ja innokkaita, mutta kukaan ei ehkä sellainen, jonka kanssa hirveän läheisesti kaverustuisin. Toisaalta ei sitä koskaan tiedä! Toistaiseksi myös kielimuuri hidastaa sosialisointia, koska suurimman osan kanssa ei ole muuta yhteistä kieltä kuin saksa ja sillä ei osata kukaan vielä ihan hirvittävän henkeviä keskusteluja käydä.

Tuolla kielikurssin porukassa oon kyllä tehokkaasti huomannut lokeroivani ihmisiä kansallisuuden mukaan. Toisaalta se on lähes ainoa asia, jonka niistä ihmisistä tiedän sen lisäksi, että ikähaarukan voi päätellä naamasta. Itsekin olen kurssikavereille (ja saksalaisille tutuille) varmaan vielä pitkään "se suomalainen". Tuntuu hassulta, että se on mulle oikeastaan ihan ok, koska Suomessa tai suhteessa saksalainen miekkosen kanssa en ole koskaan kokenut suomalaisuuttani millään lailla oleelliseksi tai esille tuotavaksi asiaksi. Mitä hittoa "suomalaisuus" tai mikään muukaan kansallisuus oikein edes tarkoittaa?

Tähän lokerointiin liittyen koin pienen identiteettikriisin lähtiessäni Saksaan, koska se tarkoitti myös duunista lähtemistä. Kunnon luterilaiseen työmoraaliin kasvaneena tuli hirveän orpo olo, kun ei yhtäkkiä voinutkaan määritellä itseään työn tai opiskelun kautta. Tänään Volkshochschulella (VHS) joku kansainvälinen jäbä tuli heittämään vähän juttua ja kysyi "Was machst du? Arbeitest du oder?". Tuntui hirveän oudolta ja vähän nololta vastata, että enpä tee oikeestaan muuta kuin opettelen saksaa ja yritän jotenkin oppia olemaan. Tuntuu, että olen tekemässä jotain väärää, kun en  oikeuta olemassaoloani tekemällä töitä ja tienaamalla rahaa. Siitäkin huolimatta, että toistaiseksi elän ihan omalla työlläni ansaitsemillani säästöillä, en edes poikaystävän rahoilla. Voisko sitä ihminen edes hetken elämässään relata...

Tämä sama tyyppi VHS:lta muuten totesi myös, että suomalaiset naiset ja saksalaiset miehet pitävät toisistaan niin paljon varmaankin siksi, että ovat molemmat niin isoja.

Eka koulupäivä

Sen verran monta koulua tullut pienen elämän aikana aloitettua,että yhden kielikurssin aloitus pitäis olla helppoa kuin nenän kaivaminen, mutta silti vähän tutisi puntti tänään, kun suuntasin Volkshochschulen eli työväenopiston saksankurssille. Rakennus oli helppo löytää, mutta sen sokkeloissa meni hieman sormi suuhun. Ryhmäpaineen saattelemana seurasin suurinta ja meluavinta ei-saksaa-puhuvaa sakkia ja päädyin luokkaan X. Kysyin luokan edessä papereita järjestelevältä naiselta (jonka oletin olevan jonkin sortin Lehrerin), että "Is this Deutsch Basiskurs drei?" ja sain myöntävän vastauksen. Jokin kuudes vaisto kuitenkin mölisi jotain takaraivossa ja istuin alas melko epäluuloisena. Yritin kysellä eräältä toiselta luokassa olevalta naiselta, onko tämä tosiaan Basiskurs 3, mutta vastaukseksi sain vain kiihtynyttä nurinaa, että istun kuulemma hänen paikallaan. Nousin ylös ja yritin toistaa kysyvästi "Basiskurs 3???", johon nainen vastasi, että vapaita paikkoja on toisella puolen pöytää. "NO VITTU GENAU!" ehdin jo hermostua päässäni. Huomasinkin sitten, että luokka oli väärä (kaikilla oli oppikirjasarjan eka osa, eli AIVAN liian helppo opus mun uskomattomille skillsseille). Onneksi oikean kurssin ope oli hiukka myöhässä, niin mun eksyilystä ei aiheutunut mitään suurempaa hämminkiä.

Opetus kurssilla oli ainakin näin yhden päivän kokemuksella aika lailla samantyyppistä kuin kieltenopetus Suomessakin ala-asteelta yliopistoon. Eli ope hieman opettaa, sitten vähän jutellaan, sitten vähän kuunnellaan, sitten vähän tehdään tehtäviä...paitsi että jo alkeistasolla kaikki opetus ja muu viestintä käydään vain ja ainoastaan paikallista solkkaamalla. Itselle tämä kielen pakkopuhuminen ja -kuunteleminen olivatkin tuntien parasta antia, koska huomasin tämän vaikeammankin kurssin olevan itselleni turhan helppo. Sikäli on kyllä oikein imartelevaa ja mukavaa olla luokan tähtihikke, mutta toisaalta ei millään jaksaisi kolmatta kertaa tankata samoja alkeita.....

Kävin tuntien jälkeen kielikursseja koordinoivan tädin juttusilla kysymässä, olisiko mitään muita kurssimahdollisuuksia. Maanantaina alkaa kuulemma B1-tasoinen kurssi, mutta se on tupaten täynnä. Täti, anteeksi siis Frau Schröder, kehotti kysymään sitten uudelleen, jos joku ilmottautuneista olisikin jättänyt tulematta. Jäämme siis jännäämään, miten käy!

Kurssin lisäksi kävin tänään ostamassa ratikkalipun asemalta ja ruokaa Real-supermarketista. Lippu maksoi suolaiset 58€/3 viikkoa (anteeksi HSL, että ikuna sinua mollasin!), mutta onneks 12€ kukkurallinen ruokakassi sitten tasapainotti aika hyvin.

Finnin auf Tour

Saksa otti uudenkarhean ekspatin vastaan silkkihansikkain tarjoamalla hotelliaamupalan. Deutsche Bahnin junakin rullasi paikalle minuutilleen silloin kun piti. Päätin, etten näin ekana päivänä ala liikaa hötkyillä, vaan päivän agendalla oli ainoastaan siirtyä junalla Berliinistä, jonne eilen lensin, uuteen kotiini Bielefeldiin. Täällä sitä nyt ollaan turvassa neljän seinän sisällä pohtimassa, mitäs tulikaan tehtyä.

Pyrin heti sopeutumaan joukkoon puhumalla saksaa (siitäkin huolimatta, että mykkänä menisin saksalaisesta paljon paremmin!). Tänään sanoin ensin ”Haupbahnhof”, kun respan nuori ja ystävällinen nainen kysyi, minne aion tilaamallani taksilla ajella. Taksissa oli vähän hurjempaa, sillä vastassa oli silkkaa paikallista solkkaava yrmyn näköinen setä. Hieman korkealla äänellä sain kuitenkin sanottua ”I’m going to…Hauptbahnhof!”. Noin kymmenen minuutin matkan aikana keräsin vielä itseni ja asemalla pääsin ihan briljeeraamaan toivottamalla kuskille ”Schönen Tag noch!”. Setä oli ehkä yhtä vaikuttunut mun kielitaidostani kuin minäkin, koska myös sedän kivikasvoille levisi hymy! Luulen, että tästä on hyvä jatkaa huomiselle saksankurssille.