tiistai 20. joulukuuta 2016

Verraton joululahja - uusi työpaikka!

Leppeä kotirouvaelämä vetelee viimeisiään, sillä uuden vuoden alusta loikkaan taas työelämän pyörteisiin. Tätä on odotettu kyllä kiihkeämmin kuin joulupukkia ja hieman on vielä jopa epäuskoinen olo, että ihanko tosissaan sain työpaikan, vielä oikein hyvältä vaikuttavan sellaisen. Mutta kai se on uskottava, kun on nimet seisovat paperissa ja työsuhdepuhelinkin jo tilauksessa.

Itselleni työnhaku Saksassa oli kaikkea muuta kuin mukavaa ja innostavaa. Kun asuimme Bielefeldissä, hain omien muistikuvieni mukaan (ainakin!) noin miljoonaa työpaikkaa, mutta lähes tuloksetta. Yhden pienipalkkaisen pakkaamistyön olisin saanut, mutta en viitsinyt sen takia keskeyttää useamman huntin kielikurssia. Frankfurtiin suurempien markkinoiden ääreen muuttaminen herätti toivoa. Olin silti hyvin epäluuloinen ja varauduin henkisesti ainakin puolen vuoden työnhaku-urakkaan. Mutta kuinka ollakaan, työhaastatteluja alkoi tippua välittömästi. Siinä missä Bielefeldissä kävin puolen vuoden aikana kahdessa haastattelussa (joista toinen oli itseasiassa Münsterissä), Frankfurtissa sain kuukauden sisään neljä haastattelua. Erona vielä sekin oleellinen seikka, että Frankfurtin haastattelut olivat kaiken lisäksi pesteihin, joihin oikeasti halusin työllistyä.

Viimeisessä paikassa sitten lopulta osui täyspotti. Ensin minut puhelinhaastateltiin ja jo puhelimessa tuli mukava fiilis, että olimme haastattelijan kanssa samalla taajuudella. Yleensä jännitän työhaastatteluita niin paljon, ettei halvaantuminen ole kaukana, mutta nyt face-to-face-haastattelussakin oli niin luonteva ja positiivinen tunnelma, että liika pingotus unohtui nopeasti. Ja ilmeisesti tunne oli molemminpuolinen, koska minulle tehtiin heti haastattelun jälkeen työtarjous! Tammikuussa minusta tulee "assistant management" isoon kansainväliseen puotiin. :)

Suomalaisten keskuudessa olen nähnyt usein keskusteluja, joissa pohditaan, voiko Saksassa työllistyä ilman hyvää saksan kieltä. Nyt olen elävä esimerkki siitä, että kyllä voi! Frankfurtista tunnen muutaman muunkin suomalaisen, jotka puhuvat vielä itseäni vähemmän saksaa ja hyvin porskuttavat työelämässä siitä huolimatta. Ratkaisevaa lienee hakeutua tarpeeksi suureen ja kansainväliseen kaupunkiin (Frankfurt, Berliini ja München vaikuttavat ainakin lupaavilta, varmaankin myös Hampuri), jossei satu olemaan onnellisten tähtien alla syntynyt hannuhanhi.

Nyt vähän jännittää, miten sopeudun jälleen työelämän järjestykseen kaiken kotona ja kursseilla lössyilyn jälkeen. Toisaalta työmotivaatio  ja -into ovat niin katossa, että kaikki menee alussa varmasti ihan omalla painollaan.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Muutosvastarintaa ja -hurmaa

Olen vähän vältellyt sen tunnustamista, mutta ei maahanmuuttajana oleminen aina kovin sujuvaa liitoa ole ollut. Tämä tuli itselle kouriintuntuvaksi, kun raijattiin karavaanimme tänne Frankfurtiin ja taas alkoi alusta uudessa paikassa sosiaalisten ympyröiden haaliminen, parhaan lähikaupan etsiminen ja yleinen oman paikan metsästäminen.

Vaikka en ole mitään suuria vastoinkäymisiä kohdannutkaan, välillä vaan väsyttää ihan tolkuttomasti. Uudet asiat ja ihmiset ovat ihania, mutta kaltaiseni salaujo semi-introvertti joutuu välillä tsemppaamaan niiden kanssa liikaakin. Ja kun uutuuksia on monta viikossa, elämä alkaa jännittää ja väsyttää. Mutta ei kai auta kitistä, tuntemattomasta tulee tuttua vain tutustumalla eikä kotona pötköttämällä.

Muutto Frankfurtiin on joka tapauksessa muuttanut eloa 95 prosenttisesti parempaan suuntaan. Olen jo tutustunut moniin kivoihin tyyppeihin, saanut töitä (tästä lisää seuraavassa postauksessa!), rakastunut uuteen kämppään ja pikkaisen ihastunut itse kaupunkiinkin. Vaikka välillä on olo, että jään loppuvuodeksi peiton alle enkä jaksa enää mitään uutta, en kyllä haikaile Bielefeldiin. Uskon, että täällä Frankfurtissa mun Saksan elämä oikeasti vasta alkaa!

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Soon to be Frank N. Furter!


Olen ihan täpinöissäni, sillä muutetaan marraskuussa Konsultin kanssa Frankfurtiin!

En halua liikaa mollata Bielefeldiä, koska onhan tämä kuitenkin "ihan kiva 8+"-kaupunki. Mutta samalla jotenkin sieluton. Anteeksi vaan, kaikki Liebefeldiläiset! Te ootte kyllä kivoja, mutta kaupunki tylsä kuin muovikassillinen hiekkaa. Voin ehkä osin syyttää myös itseäni, koska olin alusta asti hiukkasen ennakkoluuloinen. Mitä odottaa kaupungilta, jota ei saksalaisen legendan mukaan ole edes olemassa?

Mutta Frankfurt, ah! Bielefeldissä on ollut olo, että kiinnostavia juttuja saa oikein etsimällä etsiä. Mutta Frankkiksessa kaikkea jännää riittää yllin kyllin. Enemmän ihmisiä, enemmän tapahtumia, enemmän mahdollisuuksia, enemmän kaikenlaista pöhinää! Ja vaikka salainen toiveeni olisikin joskus jotenkuten onnistua integroitumaan tähän Seppo Rädyn suosikkimaahan, olen innoissani myös Frankfurtin ulkkari- ja erityisesti suomalaisyhteisöstä. Frankfurtista pääsee rakkaaseen Helsinkiinikin vähemmällä lompakonkurituksella.




tiistai 23. elokuuta 2016

30 ja hukassa


Viime viikolla Hesarin torstaitoimitus etsiskeli haastateltavia hukassa olevista kolmekymppisistä kertovaan juttuun. Pitäisi varmaan kantaa kontribuutionsa kekoon, sillä minähän, jos kuka, olen erittäin kolmekymppinen ja erittäin hukassa.

Kolmikymppisyys on siitä jännää aikaa, että tässä vaiheessa ikätoveruus ei enää kerro oikeastaan yhtään mitään siitä, ovatko elämäntilanteet muiden samanikäisten kanssa edes sinnepäin samanlaisia. Omasta tuttavapiiristäni löytyy esim. niitä, joilla on tässä vaiheessa kaksi lasta, koira, virka ja rivari Järvenpäässä, mutta myös niitä, jotka maisterinpapereista huolimatta elättävät itsensä pikaruokalassa pihviä kääntäen, jotta voivat helposti vaihtaa duunia asuinmaan ohessa. Ei ole enää yleispätevää suunnitelmaa seurattavaksi, toisin kuin parikymppisenä ehkä oli, jolloin reitti oli selkeä: opinnot valmiiksi, sitten töihin, sitten perhe ja sitten...Mitä sitten?

Itse räpiköin viime vuoden lopulla vihdoin opinnot valmiiksi ja päädyin töihin opintoja liippaavalle alalle. Pidin sekä opinnoista että työstä, mutta aina vaan minua kalvoi tunne siitä, että haluaisin ehkä sittenkin jotain muuta. Mutta mitä? Olen tyyppi, joka osaa vähän kaikkea ja tykkää vähän kaikesta, mutta selkeän intohimoinen suhde asioihin puuttuu. Monesti olen anellut maailmankaikkeudelta, että innostuisin palavasti jostain, löytäisin kutsumuksen, tulisin vaikka uskoon. Olisi aihe sitten vaikka kirjanpito tai körttineuleet. Uskon, että minulla olisi kykyjä vaikka mihin, kun vaan paneutuisin asiaan. Mutta mikä asia olisi sitten toista sen piirun verran parempi?

Itselläni, ja ehkä nykykolmekymppisillä isommassa mittakaavassa, on valinnan vaikeuden ongelma. Kotona opin, että minusta voi tulla isona mitä vain. Mitkä paineet! Jos valitsen yhtä, joudun ehkä luopumaan toisesta. Tietty työelämäkin on nykyään toista kuin ennen. Viitsinkö laittaa kaikkia paukkuja yhteen puljuun, kun saan vain muutaman kuukauden työsopimuksia? Uskallanko hankkia lapsia, jos kolmekuukautinen pätkäpesti ei saakaan jatkoa? Tällainen saa jossain mielessä pakenemaankin niitä mahdollisia intohimon kohteita. En uskalla tarttua tähän tai tuohon, jossei se onnistukaan. Ja kun mihinkään ei koskaan panosta, ei ilman lottovoittajan tuuria kovin suuria sitten vissiin saavutakaan.

Lähdin Saksaan pääasiassa rakkauden perässä. Mutta kuvittelin myös, että ulkomailla etäisyyden päässä entisestä elämäressustani saisin ehkä sen suuren oivalluksen, mitä Oikeasti elämälläni haluaisin tehdä. Nyt puolen vuoden rilluttelun jälkeen olen kuitenkin ehkä entistäkin enemmän hukassa. Suomessa oli ainakin ihan ok työ ja ainakin teoreettisia uramahdollisuuksia. Uudessa maassa olen sillä saralla pyllähtänyt takaisin nollapisteeseen. Mutta ehkäpä tämä tyhjä pöytä onkin juuri paras paikka jatkaa tulevaisuuspohdintoja?

Lasten hankkimisesta en edes aloita. Teen niin tai näin, en kolmekymppisenä naisena voi tehdä täydellistä valintaa, mitä lasten hankkimiseen tulee. Torpedoin joka tapauksessa uraani tai pelaan uhkapeliä hedelmällisyydelläni.

Enpä sitten kuitenkaan tiedä, onko hukassaolemisellani lopulta mitään tekemistä kolmekymppisyyteni kanssa. Ehkä jotkut vain ovat pikkaisen pihalla elämässä ylipäätään. Voisiko se olla ihan okei?




keskiviikko 3. elokuuta 2016

Back to school

Olen ollut niin kiireinen Pokémon Go:n kanssa, että blogin päivitys on taas jäänyt, kun on pitänyt jolkottaa päivät pitkät ulkona Pikachun perässä (pääsi karkuun hemmetti...)! Siinä sivussa tuli käväistyä myös Suomessa parin viikon kesälomalla (tuntuuko musta vain siltä, vai paistaako Helsingissä nykyään aina aurinko?) ja Konsultin kanssa tyypattua vielä Haag ja Rotterdam. 

Rotterdamissa jutustelin tovin erään paikallisen kahvikauppiaan kanssa. Kerroin ilokseni huomanneeni, että Hollannissa ei tarvinnut ollenkaan jännätä, ymmärtääkö keskustelukumppani englantia vai ei pienemmissäkään puodeissa. Saksassa sen sijaan pelkään edelleen, etten ymmärrä tai tule ymmärretyksi kielestä riippumatta. Tähän kahvikauppias totesi, että "Sun englannissa kuuluu kyllä jo selvästi saksalainen korostus!". Ensijärkytyksen jälkeen päätin ottaa kommentin kohteliaisuutena, niin syvällä tässä saksalaisessa suossa jo mennään!

Loikkasin sitten muuten kertaheitolla B1-tason DTZ-testin jälkeen C1.1-kielikurssille! Volkshochschulen seuraavat saksankurssit alkavat vasta syyskuussa, joten vaihdoin yksityiseen Bibis-nimiseen kouluun, jossa kurssille pääsi heti. Lähtötasotestin jälkeen sain viestin, että se on nyt Frau Lyytikäinen sillä viisiin, että loikkaatte B2-tason yli tai yritätte ainakin kovasti. C1.1.-kurssia on nyt kolme päivää takana ja täytyy kyllä sanoa, että intensiivistä on ollut ja hieman tuskanhikeäkin pukannut. Mutta elossa ollaan eikä kurssi mitenkään toivottoman käsittämättömältä tunnu! Vähän tietysti kirpaisee luopua luontaisesta tähtioppilaan roolista, mutta oppiminen vaatinee uhrauksensa. 

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Kulttuurienvälisen viestinnän haasteet osa miljoona

Edellisessä postauksessa totesin, että intregraatiokurssin parasta antia on erimaalaisten ja -taustaisten kurssikaverien kanssa keskustelu. Näin ajattelen edelleen. Saamassani käytännön kokemuksessa kulttuurien välisestä viestinnästä on kuitenkin myös tummia sävyjä.

Jokin aika sitten keskustelimme ihmisoikeuksista. Eräs mies kertoi, että hän löi aiemmin vaimoaan. Mutta ei siinä mitään, koska hän teki sen rakkaudesta, eikä hän sitä enää tee. Kurssilaisten keskuudessa kohahti. Pääosin nuorten naisten kansoittama ryhmä, itseni mukaan lukien, oli tyrmistynyt. Myöhemmin sama sanataiteen mestari toitotti suureen ääneen, että kaikkien naisten tulisi imettää lapsiaan vähintään kaksivuotiaiksi ja muu toiminta on edesvastuutonta. Äidit ja muut naiset kiukustuivat jälleen. Oletko itse imettänyt? Entä äidin terveys? Kaikilta ei vain tule maitoa! Tauolla miehestä puhuttiin hänen selkänsä takana odotettavan halveksivaan sävyyn. Yksi tyttö julisti vihaavansa kaikkia muslimeja ja islamia, eikä ymmärrä, miksi meille mm. integraatiokurssilla Saksan uskonnoista puhumisen yhteydessä tyrkytetään moista ”paskaa”. (Tähän huomautuksena, että mies ei varsinaisesti ollut muslimi, vaan omien sanojensa mukaan "yhdisteli eri uskonnoista parhaaksi katsomansa osat".)

Ei siinä mitään, olin itsekin kyseisen idiootin kanssa eri mieltä enkä hyväksy kenenkään lyömistä missään tapauksessa. Mutta se ei kuitenkaan estä minua ymmärtämästä miestä. Hän on kotoisin äärimmäisen patriarkaalisesta ympäristöstä. Hän ei ole tyhmä, vaan typerys. Hän on ehkä vain tietämätön. Hän todennäköisesti vain toistaa sitä, mitä on kotoaan oppinut. Voinko tuomita häntä siitä? Voin tietysti, mutten usko sen johtavan mihinkään.

Kurssillani on pienoiskoossa käynnissä monia asioita, jotka ovat menneet pieleen myös suuremman kaavan kansainvälisessä kanssakäymisessä. Kaikilla on omat tapansa, tavoitteensa ja arvonsa. Kaikki haluavat asua ja elää yhdessä samassa paikassa. Mutta kukaan ei ole valmis tinkimään, joustamaan, kuuntelemaan tai kunnioittamaan. Ei ihme, että tunnelma välillä kiristyy. Ihmiset tuomitsevat koko ryhmän joidenkin perseilyn takia, kuten tyttö teki. Tämän saman tytön lempimaneeri on töräyttää jokin kova mielipide, esim. ”Pakolaismiehet vain laiskottelevat kaduilla ja saksalaiset saavat maksaa” ja lisätä perään ”Das ist einfach so”, näin se vaan on. Monet hänen mielipiteistään ovat hänelle kiveen hakattuja totuuksia, joita hän ei lähde muuttamaan. Hedelmällinen lähtökohta keskustelulle.

Välillä tekee mieli itkeä. Eikö juuri näiden kotimaistaan uuteen vieraaseen paikkaan lähteiden ihmisten luulisi ymmärtävän maltin ja ymmärryksen merkityksen kulttuurien harmonisen yhteiselon takaamiseksi? Tuntuu, että monet maahanmuuttajat ovat kovimpia maahanmuuton vastustajia, mikä tuntuu nurinkuriselta.

En sano, ettei itselläni olisi ennakkoluuloja. Totta helvetissä on. Mutta olen aikuinen ihminen ja pystyn käsittelemään niitä. Ymmärrän, että jokainen ihminen, vaikka väistämättä onkin aina jossain määrin kulttuurinsa tuotos, on yksilö. Ja jokaisessa kulttuurissa on sekä hirviömäisiä että ihania, välittäviä ja viisaita yksilöitä.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Vauhtia integraatioon kurssilta

Orientaatiomateriaalit
Viimeisimmän kielikurssin jälkeen olen osallistunut työväenopistolla orientaatiokurssille (Orientierungskurs, kavereiden kesken tunnetaan myös aivopesukurssina tai työttömien päiväkerhona). Täällä mamuille on siis tarjolla yhteensä 660 opetustuntia kestävä kurssi, jonka tavoitteena on tehdä vaihtelevista olosuhteista Saksaan saapuneista villeistä (itseni mukaan lukien) yhteiskuntakelpoisia asukkaita Saksan talouden kukoistusta tukemaan. Ensin opiskellaan 600h kieltä aivan alkeista aloittaen, jonka jälkeen paneudutaan vielä 60 tunnin verran Saksan politiikkaan, historiaan ja yhteiskuntaan. Itse loikkasin kielikurssille siinä 400. tunnin paikkeilla (harmi vaan 600h Bundeslandin tukemaa opetusta oli tarjolla vain alkeisiin, ei mille tahansa kielitasolle). Kurssilaisen tilanteesta riippuen kurssit saa joko ilmaiseksi, puoleen hintaan tai pulittaa kokonaan itse (VHS:lla hinta suht kohtuullinen 240€/100h opetusta). Käsittääkseni esim. sosiaalitukien saajille Bundesland piffaa opetuksen. Itse maksoin ensimmäiset 100h opetusta itse, mutta seuraavat 100h sain 50% alennuksella. Tätä varten VHS:ltä lähetettiin Bundeslandiin hakemus, jossa vakuutettiin, että aion jäädä Saksaan ja integroitua. Puolikkaan hinnan edellytyksenä oli myös se, että vien orientaation kokonaisuudessaan loppuun, eli osallistun myös tälle 60h integraatiokurssille.

Mielestäni systeemi on aivan hyvä! Aluksi pyörittelin kurssilla vähän silmiäni, kun opetus alkoi siitä, mitä on demokratia. Ymmärrettävästi näin on toki tehtävä, koska osa maahanmuuttajista saattaa tulla vaikka diktatuureista, puhumattakaan nyt maista, joissa sananvapaus ja tasa-arvo ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Sittemmin on käyty läpi Saksan poliittinen järjestelmä, kuten Bundestagin toiminta. Periaatteessa ihan kiinnostavaa, mutta erilaisia hallintoelimiä on niin miljoona, että välillä meinasi tunneilla silmät lupsua. Mutta! Tällä viikolla alettiin käydä läpi Saksan natsihistoriaa ja johan alkoi väsyneempääkin humanistia kiinnostaa. Muistan kiemurrelleeni tuskissani peruskoulun ja lukion historiantunneilla, koska siis daa, ketä kiinnostaa, mitä tapahtui jossain kaukaisessa paikassa joskus biljoona vuotta sitten, kun vanhempanikaan eivät olleet syntyneet. Elämässä oli paljon tärkeämpiäkin asioita, kuten 600 markkaa maksanut uusi kannettava vihreä CD-soitin ja eka maitopurkin kokoinen kännykkä (jolla ei voinut soittaa muualle kuin kotiin, koska kellään muulla ei vielä ollut kännykkää). Olispa hissanopet nyt katsomassa, kun hirveänä hikarina kerron muille kurssilaisille, että Graf von Stauffenberg oli yksi natsiajan upseereista, joka yritti epäonnistuneesti salamurhata Hitlerin 1944. (Opeope, meidän naapurissa on muuten Graf-von-Stauffenberg-Strasse!!)

Ensi viikolla ohjelmassa on vielä saksalaisia tapoja, juhlapäiviä, koulutusmahdollisuuksia ja sen sellaista. Aika perushuttua siis, kun itsellä on paljon saksalaisia tuttuja. Mutta kiinnostavaa tietysti, mikä on "virallinen" näkökulma näistä asioista ja miten ne mamuille esitetään.

Itse en olisi tällaista integraatio-opetusta peruselämästä selviämiseen välttämättä tarvinnut, koska saksalainen kulttuuri ei suomalaisesta juuri eroa. Käyn kurssilla kuitenkin innokkaasti, koska opin esim. hienoja sanoja, joita ei ehkä muuten ihan ensihätään oppisi (Verfassungsorgane!) ja mielestäni on kyllä hyvä tietää perusjutut esim. asuinmaan politiikasta, vaikkei äänestää saakaan. Kurssin parasta antia on kuitenkin multikulturellien kurssikavereiden kanssa keskusteleminen maailman asioista. Se jos mikä avartaa omaa ajattelua.

Lisätietoa integraatiokurssista:
http://www.bamf.de/DE/DasBAMF/Aufgaben/Integrationskurs/integrationskurs-node.html