keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Suomi-ikävä vol. 5462

Olen menossa ensi viikonloppuna Suomeen ensimmäistä kertaa PUOLEEN VUOTEEN! En ole ikinä aiemmin ollut näin kauan poissa äidin helmoista. Nyt hyvän ystävän synttärikekkerit kuitenkin kutsuvat.

Moninaiset tunnelmat. Samalla ihanaa, mutta toisaalta luulen, että alan vollottaa heti, kun hyppään sinivalkoisille siiville. On ollut niin ikävä kaikkia! Nyt jo vähän silmät kostuu, kun mietin koko asiaa.

Yhden toisen saksalaisen mieskomeuden perässä Frankfurtiin muuttaneen mamukaverin kanssa tätä on tullut useamminkin pohdittua; haihtuuko se koti-ikävä ikinä? Kotiutuuko sitä koskaan oikeasti? Onko kohtalona nyt ikuisesti kahden maan välissä haikailu?

Olen aika herkkis ja välillä koti-ikävän fiiliksiä on tosi vaikeaa kestää. Toisten ulkosuomalaisten vertaistuki onneksi auttaa. Asiaa helpottaa myös se, että täällä Franksussa kevät on jo pitkällä. Mielummin sitä aina aurinkoisella terassilla afterwork-apfelwein kourassa ikävöi.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Uudessa työssä, osa 1

Kuvassa assarin tärkeimmät työkalut

Uutta duunia takana vajaa kuukausi ja ainakaan vielä ei ole tullut potkuja! Ekat kaksi viikkoa olivat vähän haahuilua, koska edeltäjäni ja perehdyttäjäni oli vielä lomalla, eikä uudella pomollani tunnu olevan kovin vahvaa hajua siitä, miten työtäni tehdään. Noh, tulipa kerrankin tihrustettua intranet oikein suurennuslasilla läpi kanttiinin ruokalistoja ja ikivanhoja blogiposteja myöten. Viime viikolla sain sitten vihdoin perehdytystä ja työnkuva selkiintyi aika lailla. Suomeksi tittelini olisi varmaankin jotakuinkin johdon assistentti ja toimistovastaava aka. konttorirottien yleisnais-jantunen ja matkalaskutirehtööri. 

Aluksi olin toimistolla jännityksestä vähän seipään niellyt, kun tajusin lähes kaikkien työkamujeni olevan kansainvälisen konsernin mittakaavassa isoja pösöjä. Sittemmin onneksi huomasin, että valtaosa vice pressoista ja directoreista ovat suhtkoht normaaleja ihmisiä. Vastaanotto on ollut erittäin ystävällinen ja avoin. Kukaan ei ole yrittänyt pompotella sillä verukkeella, että tittelini on "vain assistentti", mitä on kyllä tultu koettua suomalaisilla työpaikoilla (assistentti-sanan tilalle sopii tässä tapauksessa myös esim. "asiakaspalvelija" tai "siivooja". Nämä tittelithän tunnetusti tekevät ihmisestä yleisen sylkykupin ja nyrkkeilysäkin...). En tiedä, onko tämä tyypillistä saksalaisessa työelämässä, mutta hierarkiat tuntuvat uudella työpaikallani olevan aidosti matalat. 

Itse olen aina ollut sen ajatuksen kannalla, että töissä ihmisillä on eri rooleja, mutta niiden ei pitäisi määrittää kenenkään arvoa ihmisenä. Jollakulla nyt sattuu olemaan enemmän valtaa päättää rahatukkojen liikkeistä ja toisella taas enemmän vastuuta lattioiden luuttuamisesta. Molempia kuitenkin tarvitaan, eikä kenenkään väheksyminen tai kohteleminen vähä-älyisenä työautomaattina ainakaan auta mihinkään. Onkin siis kerrassaan mieltä ylentävää, kun firman Euroopan johtajakin tulee melkein joka aamu sanomaan henkilökohtaisesti kädestä päivää.

Itse työtkin ovat sujuneet kaiketi ihan hyvin. Hommat eivät ole varsinaisesti kovin monimutkaisia, mutta ainakin alussa haasteena saattaa olla tarpeellisen tiedon kalastelu milloin missäkin päin huitelevilta kollegoilta ja kaikenlaisen silpputyön järkevä organisointi. Perehdyttäjäni kertoi, että Saksan HR director oli tänään soitellut ja kysynyt, miten mun kanssa on mennyt. Kyllä oli hunajaa korville, kun perehdyttäjä kertoi vastanneensa, että häntä ei pelota yhtään jättää hommiaan näin hyviin käsiin. Seuraavaksi täytyy vaan itse uskoa, että osaa, kykenee ja pystyy!

tiistai 20. joulukuuta 2016

Verraton joululahja - uusi työpaikka!

Leppeä kotirouvaelämä vetelee viimeisiään, sillä uuden vuoden alusta loikkaan taas työelämän pyörteisiin. Tätä on odotettu kyllä kiihkeämmin kuin joulupukkia ja hieman on vielä jopa epäuskoinen olo, että ihanko tosissaan sain työpaikan, vielä oikein hyvältä vaikuttavan sellaisen. Mutta kai se on uskottava, kun on nimet seisovat paperissa ja työsuhdepuhelinkin jo tilauksessa.

Itselleni työnhaku Saksassa oli kaikkea muuta kuin mukavaa ja innostavaa. Kun asuimme Bielefeldissä, hain omien muistikuvieni mukaan (ainakin!) noin miljoonaa työpaikkaa, mutta lähes tuloksetta. Yhden pienipalkkaisen pakkaamistyön olisin saanut, mutta en viitsinyt sen takia keskeyttää useamman huntin kielikurssia. Frankfurtiin suurempien markkinoiden ääreen muuttaminen herätti toivoa. Olin silti hyvin epäluuloinen ja varauduin henkisesti ainakin puolen vuoden työnhaku-urakkaan. Mutta kuinka ollakaan, työhaastatteluja alkoi tippua välittömästi. Siinä missä Bielefeldissä kävin puolen vuoden aikana kahdessa haastattelussa (joista toinen oli itseasiassa Münsterissä), Frankfurtissa sain kuukauden sisään neljä haastattelua. Erona vielä sekin oleellinen seikka, että Frankfurtin haastattelut olivat kaiken lisäksi pesteihin, joihin oikeasti halusin työllistyä.

Viimeisessä paikassa sitten lopulta osui täyspotti. Ensin minut puhelinhaastateltiin ja jo puhelimessa tuli mukava fiilis, että olimme haastattelijan kanssa samalla taajuudella. Yleensä jännitän työhaastatteluita niin paljon, ettei halvaantuminen ole kaukana, mutta nyt face-to-face-haastattelussakin oli niin luonteva ja positiivinen tunnelma, että liika pingotus unohtui nopeasti. Ja ilmeisesti tunne oli molemminpuolinen, koska minulle tehtiin heti haastattelun jälkeen työtarjous! Tammikuussa minusta tulee "assistant management" isoon kansainväliseen puotiin. :)

Suomalaisten keskuudessa olen nähnyt usein keskusteluja, joissa pohditaan, voiko Saksassa työllistyä ilman hyvää saksan kieltä. Nyt olen elävä esimerkki siitä, että kyllä voi! Frankfurtista tunnen muutaman muunkin suomalaisen, jotka puhuvat vielä itseäni vähemmän saksaa ja hyvin porskuttavat työelämässä siitä huolimatta. Ratkaisevaa lienee hakeutua tarpeeksi suureen ja kansainväliseen kaupunkiin (Frankfurt, Berliini ja München vaikuttavat ainakin lupaavilta, varmaankin myös Hampuri), jossei satu olemaan onnellisten tähtien alla syntynyt hannuhanhi.

Nyt vähän jännittää, miten sopeudun jälleen työelämän järjestykseen kaiken kotona ja kursseilla lössyilyn jälkeen. Toisaalta työmotivaatio  ja -into ovat niin katossa, että kaikki menee alussa varmasti ihan omalla painollaan.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Muutosvastarintaa ja -hurmaa

Olen vähän vältellyt sen tunnustamista, mutta ei maahanmuuttajana oleminen aina kovin sujuvaa liitoa ole ollut. Tämä tuli itselle kouriintuntuvaksi, kun raijattiin karavaanimme tänne Frankfurtiin ja taas alkoi alusta uudessa paikassa sosiaalisten ympyröiden haaliminen, parhaan lähikaupan etsiminen ja yleinen oman paikan metsästäminen.

Vaikka en ole mitään suuria vastoinkäymisiä kohdannutkaan, välillä vaan väsyttää ihan tolkuttomasti. Uudet asiat ja ihmiset ovat ihania, mutta kaltaiseni salaujo semi-introvertti joutuu välillä tsemppaamaan niiden kanssa liikaakin. Ja kun uutuuksia on monta viikossa, elämä alkaa jännittää ja väsyttää. Mutta ei kai auta kitistä, tuntemattomasta tulee tuttua vain tutustumalla eikä kotona pötköttämällä.

Muutto Frankfurtiin on joka tapauksessa muuttanut eloa 95 prosenttisesti parempaan suuntaan. Olen jo tutustunut moniin kivoihin tyyppeihin, saanut töitä (tästä lisää seuraavassa postauksessa!), rakastunut uuteen kämppään ja pikkaisen ihastunut itse kaupunkiinkin. Vaikka välillä on olo, että jään loppuvuodeksi peiton alle enkä jaksa enää mitään uutta, en kyllä haikaile Bielefeldiin. Uskon, että täällä Frankfurtissa mun Saksan elämä oikeasti vasta alkaa!

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Soon to be Frank N. Furter!


Olen ihan täpinöissäni, sillä muutetaan marraskuussa Konsultin kanssa Frankfurtiin!

En halua liikaa mollata Bielefeldiä, koska onhan tämä kuitenkin "ihan kiva 8+"-kaupunki. Mutta samalla jotenkin sieluton. Anteeksi vaan, kaikki Liebefeldiläiset! Te ootte kyllä kivoja, mutta kaupunki tylsä kuin muovikassillinen hiekkaa. Voin ehkä osin syyttää myös itseäni, koska olin alusta asti hiukkasen ennakkoluuloinen. Mitä odottaa kaupungilta, jota ei saksalaisen legendan mukaan ole edes olemassa?

Mutta Frankfurt, ah! Bielefeldissä on ollut olo, että kiinnostavia juttuja saa oikein etsimällä etsiä. Mutta Frankkiksessa kaikkea jännää riittää yllin kyllin. Enemmän ihmisiä, enemmän tapahtumia, enemmän mahdollisuuksia, enemmän kaikenlaista pöhinää! Ja vaikka salainen toiveeni olisikin joskus jotenkuten onnistua integroitumaan tähän Seppo Rädyn suosikkimaahan, olen innoissani myös Frankfurtin ulkkari- ja erityisesti suomalaisyhteisöstä. Frankfurtista pääsee rakkaaseen Helsinkiinikin vähemmällä lompakonkurituksella.




tiistai 23. elokuuta 2016

30 ja hukassa


Viime viikolla Hesarin torstaitoimitus etsiskeli haastateltavia hukassa olevista kolmekymppisistä kertovaan juttuun. Pitäisi varmaan kantaa kontribuutionsa kekoon, sillä minähän, jos kuka, olen erittäin kolmekymppinen ja erittäin hukassa.

Kolmikymppisyys on siitä jännää aikaa, että tässä vaiheessa ikätoveruus ei enää kerro oikeastaan yhtään mitään siitä, ovatko elämäntilanteet muiden samanikäisten kanssa edes sinnepäin samanlaisia. Omasta tuttavapiiristäni löytyy esim. niitä, joilla on tässä vaiheessa kaksi lasta, koira, virka ja rivari Järvenpäässä, mutta myös niitä, jotka maisterinpapereista huolimatta elättävät itsensä pikaruokalassa pihviä kääntäen, jotta voivat helposti vaihtaa duunia asuinmaan ohessa. Ei ole enää yleispätevää suunnitelmaa seurattavaksi, toisin kuin parikymppisenä ehkä oli, jolloin reitti oli selkeä: opinnot valmiiksi, sitten töihin, sitten perhe ja sitten...Mitä sitten?

Itse räpiköin viime vuoden lopulla vihdoin opinnot valmiiksi ja päädyin töihin opintoja liippaavalle alalle. Pidin sekä opinnoista että työstä, mutta aina vaan minua kalvoi tunne siitä, että haluaisin ehkä sittenkin jotain muuta. Mutta mitä? Olen tyyppi, joka osaa vähän kaikkea ja tykkää vähän kaikesta, mutta selkeän intohimoinen suhde asioihin puuttuu. Monesti olen anellut maailmankaikkeudelta, että innostuisin palavasti jostain, löytäisin kutsumuksen, tulisin vaikka uskoon. Olisi aihe sitten vaikka kirjanpito tai körttineuleet. Uskon, että minulla olisi kykyjä vaikka mihin, kun vaan paneutuisin asiaan. Mutta mikä asia olisi sitten toista sen piirun verran parempi?

Itselläni, ja ehkä nykykolmekymppisillä isommassa mittakaavassa, on valinnan vaikeuden ongelma. Kotona opin, että minusta voi tulla isona mitä vain. Mitkä paineet! Jos valitsen yhtä, joudun ehkä luopumaan toisesta. Tietty työelämäkin on nykyään toista kuin ennen. Viitsinkö laittaa kaikkia paukkuja yhteen puljuun, kun saan vain muutaman kuukauden työsopimuksia? Uskallanko hankkia lapsia, jos kolmekuukautinen pätkäpesti ei saakaan jatkoa? Tällainen saa jossain mielessä pakenemaankin niitä mahdollisia intohimon kohteita. En uskalla tarttua tähän tai tuohon, jossei se onnistukaan. Ja kun mihinkään ei koskaan panosta, ei ilman lottovoittajan tuuria kovin suuria sitten vissiin saavutakaan.

Lähdin Saksaan pääasiassa rakkauden perässä. Mutta kuvittelin myös, että ulkomailla etäisyyden päässä entisestä elämäressustani saisin ehkä sen suuren oivalluksen, mitä Oikeasti elämälläni haluaisin tehdä. Nyt puolen vuoden rilluttelun jälkeen olen kuitenkin ehkä entistäkin enemmän hukassa. Suomessa oli ainakin ihan ok työ ja ainakin teoreettisia uramahdollisuuksia. Uudessa maassa olen sillä saralla pyllähtänyt takaisin nollapisteeseen. Mutta ehkäpä tämä tyhjä pöytä onkin juuri paras paikka jatkaa tulevaisuuspohdintoja?

Lasten hankkimisesta en edes aloita. Teen niin tai näin, en kolmekymppisenä naisena voi tehdä täydellistä valintaa, mitä lasten hankkimiseen tulee. Torpedoin joka tapauksessa uraani tai pelaan uhkapeliä hedelmällisyydelläni.

Enpä sitten kuitenkaan tiedä, onko hukassaolemisellani lopulta mitään tekemistä kolmekymppisyyteni kanssa. Ehkä jotkut vain ovat pikkaisen pihalla elämässä ylipäätään. Voisiko se olla ihan okei?




keskiviikko 3. elokuuta 2016

Back to school

Olen ollut niin kiireinen Pokémon Go:n kanssa, että blogin päivitys on taas jäänyt, kun on pitänyt jolkottaa päivät pitkät ulkona Pikachun perässä (pääsi karkuun hemmetti...)! Siinä sivussa tuli käväistyä myös Suomessa parin viikon kesälomalla (tuntuuko musta vain siltä, vai paistaako Helsingissä nykyään aina aurinko?) ja Konsultin kanssa tyypattua vielä Haag ja Rotterdam. 

Rotterdamissa jutustelin tovin erään paikallisen kahvikauppiaan kanssa. Kerroin ilokseni huomanneeni, että Hollannissa ei tarvinnut ollenkaan jännätä, ymmärtääkö keskustelukumppani englantia vai ei pienemmissäkään puodeissa. Saksassa sen sijaan pelkään edelleen, etten ymmärrä tai tule ymmärretyksi kielestä riippumatta. Tähän kahvikauppias totesi, että "Sun englannissa kuuluu kyllä jo selvästi saksalainen korostus!". Ensijärkytyksen jälkeen päätin ottaa kommentin kohteliaisuutena, niin syvällä tässä saksalaisessa suossa jo mennään!

Loikkasin sitten muuten kertaheitolla B1-tason DTZ-testin jälkeen C1.1-kielikurssille! Volkshochschulen seuraavat saksankurssit alkavat vasta syyskuussa, joten vaihdoin yksityiseen Bibis-nimiseen kouluun, jossa kurssille pääsi heti. Lähtötasotestin jälkeen sain viestin, että se on nyt Frau Lyytikäinen sillä viisiin, että loikkaatte B2-tason yli tai yritätte ainakin kovasti. C1.1.-kurssia on nyt kolme päivää takana ja täytyy kyllä sanoa, että intensiivistä on ollut ja hieman tuskanhikeäkin pukannut. Mutta elossa ollaan eikä kurssi mitenkään toivottoman käsittämättömältä tunnu! Vähän tietysti kirpaisee luopua luontaisesta tähtioppilaan roolista, mutta oppiminen vaatinee uhrauksensa.