tiistai 23. elokuuta 2016

30 ja hukassa


Viime viikolla Hesarin torstaitoimitus etsiskeli haastateltavia hukassa olevista kolmekymppisistä kertovaan juttuun. Pitäisi varmaan kantaa kontribuutionsa kekoon, sillä minähän, jos kuka, olen erittäin kolmekymppinen ja erittäin hukassa.

Kolmikymppisyys on siitä jännää aikaa, että tässä vaiheessa ikätoveruus ei enää kerro oikeastaan yhtään mitään siitä, ovatko elämäntilanteet muiden samanikäisten kanssa edes sinnepäin samanlaisia. Omasta tuttavapiiristäni löytyy esim. niitä, joilla on tässä vaiheessa kaksi lasta, koira, virka ja rivari Järvenpäässä, mutta myös niitä, jotka maisterinpapereista huolimatta elättävät itsensä pikaruokalassa pihviä kääntäen, jotta voivat helposti vaihtaa duunia asuinmaan ohessa. Ei ole enää yleispätevää suunnitelmaa seurattavaksi, toisin kuin parikymppisenä ehkä oli, jolloin reitti oli selkeä: opinnot valmiiksi, sitten töihin, sitten perhe ja sitten...Mitä sitten?

Itse räpiköin viime vuoden lopulla vihdoin opinnot valmiiksi ja päädyin töihin opintoja liippaavalle alalle. Pidin sekä opinnoista että työstä, mutta aina vaan minua kalvoi tunne siitä, että haluaisin ehkä sittenkin jotain muuta. Mutta mitä? Olen tyyppi, joka osaa vähän kaikkea ja tykkää vähän kaikesta, mutta selkeän intohimoinen suhde asioihin puuttuu. Monesti olen anellut maailmankaikkeudelta, että innostuisin palavasti jostain, löytäisin kutsumuksen, tulisin vaikka uskoon. Olisi aihe sitten vaikka kirjanpito tai körttineuleet. Uskon, että minulla olisi kykyjä vaikka mihin, kun vaan paneutuisin asiaan. Mutta mikä asia olisi sitten toista sen piirun verran parempi?

Itselläni, ja ehkä nykykolmekymppisillä isommassa mittakaavassa, on valinnan vaikeuden ongelma. Kotona opin, että minusta voi tulla isona mitä vain. Mitkä paineet! Jos valitsen yhtä, joudun ehkä luopumaan toisesta. Tietty työelämäkin on nykyään toista kuin ennen. Viitsinkö laittaa kaikkia paukkuja yhteen puljuun, kun saan vain muutaman kuukauden työsopimuksia? Uskallanko hankkia lapsia, jos kolmekuukautinen pätkäpesti ei saakaan jatkoa? Tällainen saa jossain mielessä pakenemaankin niitä mahdollisia intohimon kohteita. En uskalla tarttua tähän tai tuohon, jossei se onnistukaan. Ja kun mihinkään ei koskaan panosta, ei ilman lottovoittajan tuuria kovin suuria sitten vissiin saavutakaan.

Lähdin Saksaan pääasiassa rakkauden perässä. Mutta kuvittelin myös, että ulkomailla etäisyyden päässä entisestä elämäressustani saisin ehkä sen suuren oivalluksen, mitä Oikeasti elämälläni haluaisin tehdä. Nyt puolen vuoden rilluttelun jälkeen olen kuitenkin ehkä entistäkin enemmän hukassa. Suomessa oli ainakin ihan ok työ ja ainakin teoreettisia uramahdollisuuksia. Uudessa maassa olen sillä saralla pyllähtänyt takaisin nollapisteeseen. Mutta ehkäpä tämä tyhjä pöytä onkin juuri paras paikka jatkaa tulevaisuuspohdintoja?

Lasten hankkimisesta en edes aloita. Teen niin tai näin, en kolmekymppisenä naisena voi tehdä täydellistä valintaa, mitä lasten hankkimiseen tulee. Torpedoin joka tapauksessa uraani tai pelaan uhkapeliä hedelmällisyydelläni.

Enpä sitten kuitenkaan tiedä, onko hukassaolemisellani lopulta mitään tekemistä kolmekymppisyyteni kanssa. Ehkä jotkut vain ovat pikkaisen pihalla elämässä ylipäätään. Voisiko se olla ihan okei?




keskiviikko 3. elokuuta 2016

Back to school

Olen ollut niin kiireinen Pokémon Go:n kanssa, että blogin päivitys on taas jäänyt, kun on pitänyt jolkottaa päivät pitkät ulkona Pikachun perässä (pääsi karkuun hemmetti...)! Siinä sivussa tuli käväistyä myös Suomessa parin viikon kesälomalla (tuntuuko musta vain siltä, vai paistaako Helsingissä nykyään aina aurinko?) ja Konsultin kanssa tyypattua vielä Haag ja Rotterdam. 

Rotterdamissa jutustelin tovin erään paikallisen kahvikauppiaan kanssa. Kerroin ilokseni huomanneeni, että Hollannissa ei tarvinnut ollenkaan jännätä, ymmärtääkö keskustelukumppani englantia vai ei pienemmissäkään puodeissa. Saksassa sen sijaan pelkään edelleen, etten ymmärrä tai tule ymmärretyksi kielestä riippumatta. Tähän kahvikauppias totesi, että "Sun englannissa kuuluu kyllä jo selvästi saksalainen korostus!". Ensijärkytyksen jälkeen päätin ottaa kommentin kohteliaisuutena, niin syvällä tässä saksalaisessa suossa jo mennään!

Loikkasin sitten muuten kertaheitolla B1-tason DTZ-testin jälkeen C1.1-kielikurssille! Volkshochschulen seuraavat saksankurssit alkavat vasta syyskuussa, joten vaihdoin yksityiseen Bibis-nimiseen kouluun, jossa kurssille pääsi heti. Lähtötasotestin jälkeen sain viestin, että se on nyt Frau Lyytikäinen sillä viisiin, että loikkaatte B2-tason yli tai yritätte ainakin kovasti. C1.1.-kurssia on nyt kolme päivää takana ja täytyy kyllä sanoa, että intensiivistä on ollut ja hieman tuskanhikeäkin pukannut. Mutta elossa ollaan eikä kurssi mitenkään toivottoman käsittämättömältä tunnu! Vähän tietysti kirpaisee luopua luontaisesta tähtioppilaan roolista, mutta oppiminen vaatinee uhrauksensa. 

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Kulttuurienvälisen viestinnän haasteet osa miljoona

Edellisessä postauksessa totesin, että intregraatiokurssin parasta antia on erimaalaisten ja -taustaisten kurssikaverien kanssa keskustelu. Näin ajattelen edelleen. Saamassani käytännön kokemuksessa kulttuurien välisestä viestinnästä on kuitenkin myös tummia sävyjä.

Jokin aika sitten keskustelimme ihmisoikeuksista. Kurdimuslimimies kertoi, että hän löi aiemmin vaimoaan. Mutta ei siinä mitään, koska hän teki sen rakkaudesta, eikä hän sitä enää tee. Kurssilaisten keskuudessa kohahti. Pääosin nuorten naisten kansoittama ryhmä, itseni mukaan lukien, oli tyrmistynyt. Myöhemmin sama sanataiteen mestari toitotti suureen ääneen, että kaikkien naisten tulisi imettää lapsiaan vähintään kaksivuotiaiksi ja muu toiminta on edesvastuutonta. Äidit ja muut naiset kiukustuivat jälleen. Oletko itse imettänyt? Entä äidin terveys? Kaikilta ei vain tule maitoa! Tauolla kurdimiehestä puhuttiin hänen selkänsä takana odotettavan halveksivaan sävyyn. Yksi puolalaistyttö julisti vihaavansa kaikkia muslimeja ja islamia, eikä ymmärrä, miksi meille mm. integraatiokurssilla Saksan uskonnoista puhumisen yhteydessä tyrkytetään moista ”paskaa”.

Ei siinä mitään, olin itsekin kyseisen idiootin kanssa eri mieltä enkä hyväksy kenenkään lyömistä missään tapauksessa. Mutta se ei kuitenkaan estä minua ymmärtämästä miestä. Hän on kotoisin äärimmäisen patriarkaalisesta ympäristöstä. Hän ei ole tyhmä, vaan typerys. Hän on ehkä vain tietämätön. Hän todennäköisesti vain toistaa sitä, mitä on kotoaan oppinut. Voinko tuomita häntä siitä? Voin tietysti, mutten usko sen johtavan mihinkään.

Kurssillani on pienoiskoossa käynnissä monia asioita, jotka ovat menneet pieleen myös suuremman kaavan kansainvälisessä kanssakäymisessä. Kaikilla on omat tapansa, tavoitteensa ja arvonsa. Kaikki haluavat asua ja elää yhdessä samassa paikassa. Mutta kukaan ei ole valmis tinkimään, joustamaan, kuuntelemaan tai kunnioittamaan. Ei ihme, että tunnelma välillä kiristyy. Ihmiset tuomitsevat koko ryhmän joidenkin perseilyn takia, kuten puolalaistyttö teki. Tämän saman tytön lempimaneeri on töräyttää jokin kova mielipide, esim. ”Pakolaismiehet vain laiskottelevat kaduilla ja saksalaiset saavat maksaa” ja lisätä perään ”Das ist einfach so”, näin se vaan on. Monet hänen mielipiteistään ovat hänelle kiveen hakattuja totuuksia, joita hän ei lähde muuttamaan. Hedelmällinen lähtökohta keskustelulle.

Välillä tekee mieli itkeä. Eikö juuri näiden kotimaistaan uuteen vieraaseen paikkaan lähteiden ihmisten luulisi ymmärtävän maltin ja ymmärryksen merkityksen kulttuurien harmonisen yhteiselon takaamiseksi? Tuntuu, että monet maahanmuuttajat ovat kovimpia maahanmuuton vastustajia, mikä tuntuu nurinkuriselta.


En sano, ettei itselläni olisi ennakkoluuloja. Totta helvetissä on. Mutta olen aikuinen ihminen ja pystyn käsittelemään niitä. Ymmärrän, että jokainen ihminen, vaikka väistämättä onkin aina jossain määrin kulttuurinsa tuotos, on yksilö. Ja jokaisessa kulttuurissa on sekä hirviömäisiä että ihania, välittäviä ja viisaita yksilöitä.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Vauhtia integraatioon kurssilta

Orientaatiomateriaalit
Viimeisimmän kielikurssin jälkeen olen osallistunut työkkärillä orientaatiokurssille (Orientierungskurs, kavereiden kesken tunnetaan myös aivopesukurssina tai työttömien päiväkerhona). Täällä mamuille on siis tarjolla yhteensä 660 opetustuntia kestävä kurssi, jonka tavoitteena on tehdä vaihtelevista olosuhteista Saksaan saapuneista villeistä (itseni mukaan lukien) yhteiskuntakelpoisia asukkaita Saksan talouden kukoistusta tukemaan. Ensin opiskellaan 600h kieltä aivan alkeista aloittaen, jonka jälkeen paneudutaan vielä 60 tunnin verran Saksan politiikkaan, historiaan ja yhteiskuntaan. Itse loikkasin kielikurssille siinä 400. tunnin paikkeilla (harmi vaan 600h Bundeslandin tukemaa opetusta oli tarjolla vain alkeisiin, ei mille tahansa kielitasolle). Kurssilaisen tilanteesta riippuen kurssit saa joko ilmaiseksi, puoleen hintaan tai pulittaa kokonaan itse (VHS:lla hinta suht kohtuullinen 240€/100h opetusta). Käsittääkseni esim. sosiaalitukien saajille Bundesland piffaa opetuksen. Itse maksoin ensimmäiset 100h opetusta itse, mutta seuraavat 100h sain 50% alennuksella. Tätä varten VHS:ltä lähetettiin Bundeslandiin hakemus, jossa vakuutettiin, että aion jäädä Saksaan ja integroitua. Puolikkaan hinnan edellytyksenä oli myös se, että vien orientaation kokonaisuudessaan loppuun, eli osallistun myös tälle 60h integraatiokurssille.

Mielestäni systeemi on aivan hyvä! Aluksi pyörittelin kurssilla vähän silmiäni, kun opetus alkoi siitä, mitä on demokratia. Ymmärrettävästi näin on toki tehtävä, koska osa maahanmuuttajista saattaa tulla vaikka diktatuureista, puhumattakaan nyt maista, joissa sananvapaus ja tasa-arvo ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Sittemmin on käyty läpi Saksan poliittinen järjestelmä, kuten Bundestagin toiminta. Periaatteessa ihan kiinnostavaa, mutta erilaisia hallintoelimiä on niin miljoona, että välillä meinasi tunneilla silmät lupsua. Mutta! Tällä viikolla alettiin käydä läpi Saksan natsihistoriaa ja johan alkoi väsyneempääkin humanistia kiinnostaa. Muistan kiemurrelleeni tuskissani peruskoulun ja lukion historiantunneilla, koska siis daa, ketä kiinnostaa, mitä tapahtui jossain kaukaisessa paikassa joskus biljoona vuotta sitten, kun vanhempanikaan eivät olleet syntyneet. Elämässä oli paljon tärkeämpiäkin asioita, kuten 600 markkaa maksanut uusi kannettava vihreä CD-soitin ja eka maitopurkin kokoinen kännykkä (jolla ei voinut soittaa muualle kuin kotiin, koska kellään muulla ei vielä ollut kännykkää). Olispa hissanopet nyt katsomassa, kun hirveänä hikarina kerron muille kurssilaisille, että Graf von Stauffenberg oli yksi natsiajan upseereista, joka yritti epäonnistuneesti salamurhata Hitlerin 1944. (Opeope, meidän naapurissa on muuten Graf-von-Stauffenberg-Strasse!!)

Ensi viikolla ohjelmassa on vielä saksalaisia tapoja, juhlapäiviä, koulutusmahdollisuuksia ja sen sellaista. Aika perushuttua siis, kun itsellä on paljon saksalaisia tuttuja. Mutta kiinnostavaa tietysti, mikä on "virallinen" näkökulma näistä asioista ja miten ne mamuille esitetään.

Itse en olisi tällaista integraatio-opetusta peruselämästä selviämiseen välttämättä tarvinnut, koska saksalainen kulttuuri ei suomalaisesta juuri eroa. Käyn kurssilla kuitenkin innokkaasti, koska opin esim. hienoja sanoja, joita ei ehkä muuten ihan ensihätään oppisi (Verfassungsorgane!) ja mielestäni on kyllä hyvä tietää perusjutut esim. asuinmaan politiikasta, vaikkei äänestää saakaan. Kurssin parasta antia on kuitenkin multikulturellien kurssikavereiden kanssa keskusteleminen maailman asioista. Se jos mikä avartaa omaa ajattelua.

Lisätietoa integraatiokurssista:
http://www.bamf.de/DE/DasBAMF/Aufgaben/Integrationskurs/integrationskurs-node.html

tiistai 31. toukokuuta 2016

Saksan suurin ja kaunein, Europa-park

Suomenkin lomakauden lähestyessä on ajankohtaista tehdä matkailupostaus! Vapun jälkeen piipahdettiin Konsultin kanssa Saksan suurimmassa huvipuistossa Europa-Parkissa. Konsultti oli ollut siellä viimeksi joskus teinivuosina, mutta itselleni kyseessä oli täysin uusi iloittelupaikka.

Europa-Park on kuulemma toiseksi vierailluin huvipuisto Euroopassa Pariisin Disneylandin jälkeen ja ainakin meille innokkaille vuoristoratojen tyyppaajille kahden päivän lippu (reilut 80€) olikin välttämättömyys. Ensimmäisenä päivänä jonot suurimpiin ja kauneimpiin ratoihin olivat vielä hyvinkin kohtuulliset 15-30 min ja saatiinkin intoa puhisten hoidettua alta pois tärkeimmät ajelut, eli esim. Euroopan korkeimpiin kuuluva Silver Star-vuoristorata. Toiselle puistopäivälle osuikin sitten helluntai ja yleisen vapaapäivän kunniaksi vierailijat ja möykkäävät ranskalaisteinit puistossa tuntuivat tuplaantuneen. Kävijämäärän noustessa myös suosituimpien laitteiden jonot venyivät ajoittain reiluun tuntiin. Myös ruokaa sai vilkkaampana päivänä jonotella jonkin aikaa, joten nälkäkiukkuun taipuvaisen kannattaa varmasti pakata mukaan omat välipalat. Olisimme halunneet testata puistosta löytyvän FoodLoop-ravintolan, jossa annokset saapuvat ruokailijan nenän eteen omaa pientä vuoristorataansa pitkin, mutta ruokaa emme jaksaneet tuntia odottaa. Entisenä huvipuistoduunarina voisin kuvitella, että saksalaisten kesälomasesongin (suurin piirtein heinäkuun loppu-elokuun alku) aikana asiakkaita riittää vielä runsaamminkin. Kahden päivän lippua en voi liikaa suositella senkään takia, että itse puisto on esim. vanhaan kunnon Lintsiin verrattuna SUURI ja nähtävää riittää. Toisenakin päivänä törmäsimme vielä uusiin paikkoihin puistossa.
Testaamassa virtuaalilaseja, jotka päässä vuoristoratamatkalla pääsee näkemään mm. lohikäärmeitä

Suomalaisten huvipuistojen vaatimattomaan ja kotikutoiseenkin tematisointiin tottuneelle Europa-parkin yksityiskohtia myöten hiottu tematisointi on mielettömän hieno. Se kattaa niin itse puiston, hotellit, ravintolat kuin laitteiden jonotusalueetkin. Puistoalue on jaettu vajaaseen pariinkymmeneen eri teema-alueeseen, jotka edustavat eri Euroopan maita (Suomella ei ole omaa aluetta, mutta Skandinavia-alueella ainakin roskapönttöihin oli kirjoitettu suomeksi ”jäte”). ”Skandinavia” oli esim. somistettu oikein sievästi pohjoiseksi kalastajakyläksi puutaloineen ja vesialueineen ja ”Sveitsin” tunnelmalliset alppimajat upposivat allekirjoittaneeseen täysin autenttisina. Itse annan erityispropsit siitä, että jonotusalueet eivät olleet vain kuolettavan tylsiä käytäviä, vaan paikoin suorastaan upeasti koristeltuja polkuja. Monissa laitteissa jonotusalueella oli myös pientä ajanvietettä, kuten videoruutuja, tietovisoja ja knoppitietoa laitteesta tai sen teemasta. Itselleni kokonaisvaltainen huvipuistoelämys ei koostu vain laitteissa killumisesta, vaan myös tunnelmasta ja ympäristöstä, jossa riittää ihmeteltävää ja siinä Europa-park on kyllä aivan omaa luokkaansa.

Huvipuistopäivien välisen yön nukuimme yhdessä Europa-parkin omista hotelleista, Castillo Alcazarissa, joka oli teemoitettu keskiaikaiseksi espanjalaiseksi linnaksi. Hinta oli hyvinkin kohtuullinen (n.150€/2hlö/yö), mutta sesonkien mukaan suolaisempiakin hintoja saa varmasti pulittaa. Edullisempaa majoitusta etsivän kannattaa suunnata nokkansa Rustin kylään, jonka kyljessä Europapark sijaitsee. Monet paikalliset vuokraavat huoneita tai talojensa yhteyteen rakennettuja omalla sisäänkäynnillä varustettuja minihuoneistoja huvipuistovieraille. Itse yövyimme ennen puistoon menemistä yhdessä tällaisessa kotimajoituksessa ja maksoimme huvista n. 80€/2hlö.

Europa-park on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka, jos huvipuistot yhtään sytyttävät. Aikuisille huvipuistointoilijoille paikka tarjosi ainakin parastaan, mutta havaintojeni mukaan myös lapsukaisille ja leppeämpää vauhtia arvostaville löytyi puistosta monipuolisesti koettavaa.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Ovatko saksalaiset rasisteja?

Olin tänään ja eilen virallisessa saksan kielen kokeessa nimeltään DTZ (Deutsch-Test für Zuwanderer). Eilen testattiin kuullunymmärtämistä sekä luku- ja kirjoitustaitoja ja tänään oli sitten melkoisen kuumottavan suullisen testin vuoro. Suullisessa kokeessa piti ensin esitellä itsensä, sitten kuvailla eteen iskettyä valokuvaa ja lopuksi yhdessä toisen testattavan kanssa suunnitella jotain. Meille arpa heitti hieman erikoisen aiheen "Hausaufgaberaum einrichten", eli läksytilan sisustaminen (öö!). Eilinen kirjallinen koe ei juurikaan jännittänyt, mutta tänään olikin sitten suuri vaiva pitää puput poissa pöksyistä. Yllätys olikin suuri, kun kokeen jälkeen toinen testaajarouvista veti minut sivuun, kätteli ja sanoi: "Sie waren ausgezeichnet!" eli olitte erinomainen! Suomalaisittain voisin siis todeta, että kaipa se sitten ihan tyydyttävästi meni!

Yksi asia kokeesta jäi kuitenkin vaivaamaan. Parini oli tummaihoinen nainen, joka puhui testissä melko heikkoa saksaa. Hän haki sanoja pitkään, ei taivuttanut verbejä eikä tuntunut ymmärtävän kaikkia testaajien kysymyksiä. Testin jälkeen juttelin naisen kanssa vielä hetkisen, ja yllätys yllätys, hän puhuikin paljon sujuvampaa saksaa kuin minä! Ensimmäinen ajatukseni oli, että koe oli jännittänyt häntä niin paljon, että sanat olivat unohtaneet, mutta hän kielsi tämän. Nainen sanoi, ettei sillä ole väliä, miten hän kokeissa suoriutuu, koska häntä ei kuitenkaan päästetä läpi, koska hän on musta. Hänen mielestään saksalaiset ovat rasisteja, jotka pitävät mustia naisia automaattisesti tyhminä ja laiskoina. Mutta miksi ihmeessä hän teeskenteli olevansa huonompi kuin on? Eikö hän tällaisella käytöksellä nimenomaan pönkitä kuvailemaansa ennakkoluuloista stereotypiaa tummaihoisista ihmisistä? Toisaalta ymmärrän sen, että jos tuntee olevansa räikeästi aliarvostettu, ei ehkä tee mieli yrittää sitäkään vähää, vaan alkaa käyttäytyä muiden odotusten mukaisesti. Eräässä aiemmassa työpaikassani työntekijöitä kohdeltiin silloin tällöin kuin lapsia tai jälkeenjääneitä typeryksiä. Vaikka itse tiesin olevani kypsä ja luotettava ja tekeväni työni hyvin, joskus vain kertakaikkiaan väsyin todistelemaan esimiesten käsityksiä vääriksi. Mitä tahansa tein tai sanoin, tekemisiäni tai mielipiteitäni ei arvostettu. Tämä johti siihen, ettei minua enää liikuttanut, millainen työpanokseni oli tai miten firmalla meni. Ehkä koeparillani oli ollut useampia huonoja kokemuksia, joissa hänet oli leimattu joksikin ihonvärinsä takia ja hän turhautui niin, ettei halunnut enää edes yrittää muuta todistaa. Sosiaalipsykologiassa lienee teorioitakin siitä, että ihmiset alkavat käyttäytyä sen mukaan, mitä heiltä odotetaan, hyvässä ja pahassa.

Vaikka enhän minä sitä tiedä, ehkä saksalaiset ovatkin rasisteja. Omalla valkoisella pärställäni sulaudun niin tehokkaasti tapettiin, että ihmiset pomppaavat järkytyksestä ilmaan kuullessaan, etten olekaan paikallinen. En voi tietää tai edes aavistaa, millaista elämä täällä olisi tummaihoisena tai muuten "tyypillisestä saksalaisesta" poikkeavan näköisenä. Ajatus siitä, että rasismi olisi täällä niin voimakasta, tai että joku edes kokee asian niin, tuntuu joka tapauksessa äärettömän surulliselta.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Työnhaun auvoa

Lebenslauf in progress
Olen tiskannut astiat heti käytön jälkeen jo kolmena päivänä putkeen, pyykännyt sekä omat että Konsultin kolme kuukautta pyykkikorin pohjalla lojuneet rytkyt, itseopiskellut saksaa harvinaisen vimmaisesti, alkanut jälleen idättää ituja…vain voidakseni vältellä vielä hetkisen töiden hakemista! Töiden hakeminen on itselleni hajulukon tyhjentämisen ohella yksi elämän vihoviimeisimmistä hommista, joihin vapaaehtoisesti ryhtyy. Hajulukkoihin en ole Saksassa vielä törmännyt, joten työnhaku kiilaa ykkössijalle ällöydessään.

Työnhaussa luotaantyöntävintä on jatkuva itsensä alttiiksi asettaminen. Pelko siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä, tai etteivät muut usko minun olevan tarpeeksi hyvä, tai jopa että vahingossa huijaan olevani parempi kuin olenkaan! Työnhaku on kaltaiselleni itsekriitikolle välillä pahempaa kuin kiinalainen vesikidutus (jota en ole kokeillut, mutta kuvittelen sen olevan aika ikävää). Yhtä aikaa pitäisi esittää itsensä hyvässä mutta kuitenkin realistisessa valossa. Työnhakijan oman itsetuntemuksen on oltava erinomainen, jotta osaa tunnistaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Nämä ominaisuudet pitäisi saada esiteltyä mahdollisille työnantajalle tavalla, joka saa työnhakijan näyttämään hyvältä tai vähintäänkin kehityskelpoiselta. Hommaa tietysti vaikeuttaa se, ettei aina ole täyttä varmuutta, millaista työntekijää työnantaja etsii. Hakemusilmoitusten tekstit saattavat olla hyvin yleispäteviä kuten ”sinulla on hyvät vuorovaikutustaidot”. Mitä sekin muka tarkoittaa? Teinien kanssa toimiva poliisi tarvitsee erilaisia vuorovaikutustaitoja kuin vaikkapa hautausurakoitsija. (<-puheviestinnän maisterin puhinaa, älkää välittäkö :D) Työnantaja ei ehkä aina tiedä itsekään, millaista työntekijää etsii, mikä ei ainakaan helpota työnhakijan urakkaa.

Työnhaussa kuluttavaa on myös tunnetilojen vuoristoratailu. Ensin sitä päättäväisenä ja tulevaisuuteen luottavaisena rynnistää netin duunisivustoille ajatellen että ”NO NYT HAEN KAIKKIA PAIKKOJA”. Sitten huomaa, että 99% työpaikoista on IT-alan ammattilaisille ja masentuu. Sitten päättää kuitenkin klikata auki vielä yhden ilmoituksen, joka kuulostaakin ihan hyvältä, mutta sitten huomaa, että työssä menestymiseksi olisi osattava sujuvaa kantoninkiinaa ja työn suorituspaikkakin on etelämantereella. Lopulta, toivon jo lähes loputtua, internetin viimeiseltä laidalta löytyy työpaikka, joka kuulostaa TÄYDELLISELTÄ. Mielen täyttää varovainen innostus. Kädet alkavat vähän täristä jo ilmoitusta lukiessa. Päässä soi Jukka Pojan ”älä tyri nyt”, ja kun hakemuksen on viimein saanut lähetettyä, huomaa, että on kirjoittanut oman nimensä väärin.

Saksan työmarkkinoilla olen vielä untuvikko. CV:n kääntäminen saksaksi on vielä vähän vaiheessa, mutta muutamaan suomen kieltä vaativaan duuniin olen jo hakenut. Vähän myös arkailen saksankielisiin ilmoituksiin vastaamista B1+ saksallani, mutta kuten aiemmin kirjoitin, työnantajakaan ei ehkä aina tarkkaan tiedä, millaista tyyppiä etsii. Ehkä täydellinen saksankielentaito ei olekaan ykköskriteeri. Niinhän se on, että jos ei veikkaa, ei voi voittaa. Jokin hakemuksistani, ehkä jo pian, lopulta nappaa!